Helsingin kirjamessut (22.–25.10. 2026) ovat kasvaneet valtavaksi markkinapaikaksi paitsi kaikenlaiselle kirjallisuudelle myös krääsälle ja oheistuotteille, ruuasta ja viinistä alkaen. Laatukirjat ja pienkustantajat hukkuvat isojen lavojen hurjaan mainosmekkalaan ja poliitikot ja suurten painosten kirjailijat näkyvät ja kuuluvat eniten. Onneksi on tarjolla sellaisia poikkeuksia kustantajista kuten esimerkiksi Rosebud ja Into, Kulttuurivihkot ja Rauhanpuolustajat, joiden tarjontaa kannatti seurata nytkin. Se ei ollut helppoa täysimittaisen kakofonian oloissa.
Hakaniemi-lavalla ehdin kuuntelemaan jo perjantaina kohtalaisen mielenkiintoisia poliitikkoja, Kimmo Kiljusta ja Erkki Tuomiojaa, jotka ovat olleet lukulistallani aikaisemminkin. Kiljusen uutuuskirja Rajalla on sopivan lyhyt, mutta pätevä historiaan pohjautuva esitys Suomen raja-, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tekijä toi selkeästi esiin myös sen kuinka eri tavalla voi tulkita jopa perustuslakia ja sen, kuinka hänen tulkintansa vei johtajuuden ulkoasianvaliokunnasta. Kiljunenhan sai potkut vaatiessaan Venäjän rajan ainakin osittaista avaamista. Tuomioja on tuonut julkisuuteen pitkän sarjan mielenkiintoisia päiväkirjoja, joiden pätevä toimittaja Veli-Pekka Leppänen haastatteli tekijää tämän ulkoministerivuosilta 2005–2006. Harvinaista oli se, että Tuomioja myönsi olleensa joskus myös väärässä…
Myös Anna Kontula, eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, oli miellyttävä poikkeus Senaatintori-lavalla. Tosin sanoma pelottavasta tulevaisuudesta oli tavallista rankempaa kuultavaa: Miten ajattelemme kun maailma loppuu? Pekka Visurin ja Timo Hellenbergin Tulilinja – Ukraina ja uusi maailmanjärjestys varoittaa nimenomaan siitä, kuinka militaristiseksi muuttunut maailma on matkalla kohti ydinkatastrofia…
Diplomaateista ja monista Venäjä-tutkijoista jäi vaisu kuva. Moskovan entinen Suomen suurlähettiläs Antti Helanterä kertasi 2020-luvun alkuvuosia ja tilannetta Venäjällä ukrainalaisten vastarinnan yllätettyä kaikki diplomaatit. Muistiinmerkintöjä Moskovasta ei kuitenkaan sisällä juuri uutta tietoa noista ajoista. Lauantai-aamuna esiintyivät muutamat mediasta tutut Venäjä-tutkijat kuten Salla Nazarenko & Jussi Lassila, joilla ei ollut käytännössä mitään uutta kerrottavaa, vaikka teemana oli Aatteiden Venäjä. Paljon mielenkiintoisempi oli Laura Kolben lauantain piristyspuheenvuoro Unelmien jälkeen. Mihin katosi 1960-luku? Siinäpä hyvä kysymys, kun muistetaan rauhanliike, kolmasmaalaisuus, Tricont ja Vietnamin sodan vastaiset valtavat mielenosoitukset!
Näkyvistä entisistä – tai tulevista?! – vaikuttajapoliitikoista jätin esimerkiksi Sanna Marinin ja Jutta Urpilaisen suosiolla väliin! Ei tehnyt mieli meluisaan täystungokseen muutenkaan…
Mielenkiintoisia olivat monet pienemmillä lavoilla esiintyneet kansalaisaktivistit ja journalistitkin, kuten Hannu Reime – Kompasseja erämaassa tai vaikka Timo R. Stewart – Miksei kukaan tee mitään. Pohdintoja Gazan tuhosta ja varhainen Afrikka- & Tricont-spesialisti Mikko Lohikoski – Niin kauas kuin maailmaa riittää. Pitkän linjan toimittaja Hannu Reimen kirjoittama ja Rosebudin kustantama Kompasseja erämaassa on erinomainen johdanto viime vuosikymmenten sotaisaan maailmanpolitiikkaan ja ilmastokriisiinkin. Se käsittelee myös perusteellisesti Neuvostoliiton hajoamisprosessia sekä esimerkiksi Vietnamin ja Ukrainan sodan syntyhistoriaa.
Vatettavasti Töölölavalla esiintynyt omaperäinen ja Suomessa lähes tuntematon virolaiskirjailija Tonu Onnepalu – Pienet talot ilta-auringossa jäi väliin. Onnepalu on valtavan monitahoinen ja sivistävä tuttavuus, jota on suomeksi julkaissut joensuulainen Kirjokansi / Jussi Virratvuori. Pieni, korkeakulttuurinen Viro jaksaa yllättää vuodesta toiseen!
Venäjän vallanpitäjät fiktiona
Monet uudet Venäjä-kirjat, jotka näkyvät julkisuudessa, ovat usein yksipuolisen mustavalkoisia tai läntisiä teorioita esitteleviä selityksiä Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistorian käänteistä. Kirjamarkkinoita Suomessakin hallitsevat edelleen ”kremnologiaan” tai maan johtohenkilöihin keskittyvät teokset vaikka muutakin olisi tarjolla. Valitettavasti monet erikoisemmat uutuudet, niin venäläinen kulttuuri, tietokirjat, muistelmat kuin matkakirjatkin jäävät unholaan. Käännöskirjallisuus venäjästä suomeksi on aivan olematonta.
Aluksi pari esimerkkiä isommilta suomalaisilta kirjamarkkinoilta, joita ovat viime ajat hallinneet myös eräät Neuvostoliiton ja Venäjän johtajien mielenliikkeitä kuvaavat fiktiot.
Pirkko Saision fiktiivinen romaani Suliko (2024) on mytologinen tarina Josif Stalinin elämästä, aina lapsuudesta vanhuuteen ja kuoleman kieliin. ”Suliko” tarkoittaaa georgian kielellä sielua ja sielun syövereihin Saisio yrittää päästäkin, kohtalaisella menestyksellä. Silti avoimeksi jää, kuinka Stalin onnistui terrorisoimaan niin täydellisesti läheisiään ja omaa kansaansa ja mikä oikeasti mahdollisti yksinvallan synnyn tasa-arvoon pyrkivän ideologian maassa. Pelkkä Stalinin surkea lapsuusko, sielunelämä? Ei sen luulisi riittävän selitykseksi.
Vuoden 2026 lopulla helsinkiläinen Q-teatteri on tehnyt kirjasta oman tulkintansa, ja tiettävästi Elina Knihtilän Stalin-hahmo on todella katsomisen arvoinen. Myös mainontaa piisaa ja liput on ainakin loppuunmyyty, joten teema kiinnostaa edelleen yleisöä.
Jari Tervo, tuo median lemmikki ja kaikkien alojen ”erityisasiantuntija” yrittää samaa ”päänsisäistä tulkintaa” Vladimir Putinin kohdalla uudessa romaanissaan Koiperhonen (2026). Niistä näytteistä päätellen, jotka olen lukenut Tervon jatkuva leikittely sanoilla ja lauseilla ei ole lainkaan vakuuttavaa. Hänen parhaat kirjansa ovat kaukana vuosikymmenten takana ja Venäjä-tietoisuus lähinnä iltapäivälehtien tasoa.
Sirkka Laihiala-Kankainen on Jyväskylän yliopistossa vaikuttanut dosentti, jonka tietokirja Punainen lasikatto. Naisia neuvostovallan näyttämöllä (2026) on aivan toista maata kuin edellä mainitut fiktiiviset tarinat vallanpitäjistä. Nyt käsittelyssä ovat viisi naista: Aleksandra Kollontai, Nadezhda Krupskaja, Jekaterina Furtseva, Valentina Tereshkova ja Raisa Gorbatshova. Naisten elämäkerrat ja askeleet vallan etupiirissä ovat mielenkiintoista luettavaa. He ovat myös poikkeuksia, sillä vaikka neuvostovalta saarnasi tasa-arvoa, naiset olivat vallan elimissäkin usein statisteja ja koristeita. Eivät kuitenkaan nuo yllä mainitut vahvat vaikuttajat!
Joensuulaisia matkakirjoja Venäjästä
Joensuulaisen Martti Vaskosen pieni matkakertomus Martin matkassa Venäjällä (2025) ei ollut esillä kirjamessuilla, sillä se on aivan toista maata kuin yleiset käsitykset nykyisestä itänaapurista ja sen asukkaista. Se on ilmestynyt omakustanteena sekä suomeksi että venäjäksi ja siinä matkataan autolla Murmanskista etelään, pitkin Venäjän Karjalaa ja rajaseutua. Matkakirja on virkistävä poikkeus arjen ja ihmissuhteiden kuvaamisessa. Näinä aikoina monien Venäjä-asiantuntijoidenkin kommenteista paistaa viha ja ennakkoluulot. Vaskonen sen sijaan toteaa teoksestaan: ”Omakohtainen kokemus on merkittävin tekijä ajatusten rakentumisessa. Kuva Venäjästä ei voi olla ehjä, ellei ota askelia naapurivaltioon. Otimme askelia Venäjän maaperällä 2025 neljän viikon ajan tulkin Asko Julkusen kanssa. Askelten välillä käytimme autoa lähes 4 000 km. Kaksi vuotta sitten samantyyppinen matka kesti kolme viikkoa.”
Joensuussa nykyisin asuvan Anna Jarovajan Rajantakaiset. Matkapäiväkirja nyky-Venäjältä (2026) oli Helsingin kirjamessuillakin hyvin esillä. Onneksi, sillä se on pikemminkin kertomus tämän päivän kansalaisaktivismista, erilaisista ihmisistä itärajan takana kuin tavanomainen päiväkirja. Kuten Vaskonen , myös Jarovaja suhtautuu tapaamiinsa henkilöihin kaikissa haastatteluissa kunnioittavasti, heitä kuunnellen. Käännöstyön venäjästä suomeksi on tehnyt Kerttu Matinpuro ja upeasta kuvituksesta vastaa Lilya Matveeva. Tekijöillä on vahva suhde venäläiseen nykytodellisuuteen – kieleen ja kulttuuriin. Anna Jarovaja on Suomeen muuttanut petroskoilainen ammattitoimittaja, Kerttu Matinpuro Pietarissa ja Moskovassa lähes kymmenen vuotta viettänyt kansalaisaktivisti ja suomentaja, Lilya Matveeva Siperiasta kotoisin oleva, nykyisin Berliinissä asuva kuvataiteilija.
Muistelmakirjallisuuden kirjoa
Muistelmakirjallisuutta erityisesti opiskelusta Neuvostoliitto-nimisessä maassa on ilmestynyt yllättävän paljon. Se ei ole ihme, sillä vähintäänkin noin 5000 suomalaista sai kieli-ja ammattioppia itänaapurissa 1960- luvulta aina maan hajoamiseen (1991) saakka. Arja Saaarisen muistelmateos Kuusi ällää, seitsemän ässää (2024) Leningradin vuosista 1970-luvun lopulla on hyvin tyypillinen: kuuden laudatorin ylioppilas Jyväskylästä päätyy outoon arki- ja opiskeluympäristöön. Mukaan lähtee kihlattu. Kielitaitoa on vain aakkosten varassa, edessä viisi vuotta opiskelua venäjän kielellä. Eletään Kekkosen ja Brezhnevin, YYA-sopimuksen ja vodkaturismin aikaa, jota kirjailija kuvaa yksityiskohtaisesti ja hienosti. Saarinen tuntuu kysyvän, millä perusteella ammatti tai rakastettu valitaan ja miten aiempien sukupolvien valinnat aina vaikuttavat.
Uudempaa muistelmakirjallisuutta edustaa pitkän linjan Venäjä-tuntijan ja opetusneuvoksena uransa tehneen Anna-Kaisa Mustaparran mielenkiintoinen uutuus, Aavesärky (2026). Se on eläköityneen virkanaisen ensimmäinen romaani – fiktio, mutta samalla taiten tallennettua muistitietoa ja mukaansa tempaava Venäjä-kirja. Taustalla on ”Manna”-nimisen päähenkilön tarina, joka selvästi sivuaa tekijän omaa henkilöhistoriaa: opiskeluja Kiovassa, työvuosia Moskovassa ja matkusteluja ympäri Neuvostoliittoa. Idealistinen Manna herää kirjassa todellisuuteen viimeistään silloin kun erään Vladimir Putinin ”aavesärky” Neuvostoliiton hajoamisesta johtaa helmikuun 2022 hyökkäykseen naapurivaltio Ukrainaan. Toki romaanissa monet Neuvostoliiton epäkohdat tulevat jo aikaisemminkin käsitellyiksi.
Uutta venäläisyyttä ja Venäjää käsittelevää kirjallisuutta ovat tuottaneet myös Suomen venäjänkieliset. Esimerkkinä voisi mainita identiteettiään eräänlaisessa esseeromaanissa Ryssä (2025) etsiskelevän Daniil Kozlovin koko tuotanto. Runoja Kozlov on kirjoittanut ahkerasti, nimimerkillä ”Susinukke Kosola”. Kantavana teemana niin Ryssässä kuin runoissa on sekä lapsuus, nuoruus ja kiusaamiskokemukset että autofiktiivinen Queer-kasvutarina.
Vaikka muistelmakirjoja ovat kirjoittaneet viime vuosina monet Neuvostoliitossa opiskelleet, vain harva teoksista on päässyt suurempaan julkisuuteen. Tarkoitan esimerkiksi elokuvaohjaaja Raimo O. Niemen 1970-luvun opiskeluaikojen kirjeisiin ja komeaan valokuvamateriaaliin perustuvaa muistelmateosta Kirjeitä Moskovasta (2024), teatteriohjaaja Jotaarkka Pennasen kirjaa Isän ja pojan Moskova (2024), jossa mennään jopa 1950-luvun tunnelmiin ja stalinismiinkin. Myös haastattelukirja Olemattoman kokeneet (2024) kertoo eri puolilla ja eri ammatteja Neuvostoliitossa 1970-1980-luvuilla opiskelleista suomalaisista. Mukana on nimenomaan tavallisia opiskelijoita pääosin Moskovan, Leningradin, Kiovan ja Minskin korkeakouluista.
Kirjastojen lainaustilastoissa nämäkin edellä mainitut muistelmakirjat ovat toki pärjänneet ihan hyvin, mutta varsinaiseen valtamediaan tai kirjamessuille ne eivät ole juurikaan yltäneet! Mielenkiinnolla odotan uusia muistelmia nimenomaan Neuvostoliitossa tai Venäjällä eri ammatteja opiskelleiden taholta, myös heidän työelämä-vaiheistaan Suomessa ja uudella Venäjällä. Asiasta oli puhetta viimeksi Hartolassa, syyskuun 2026 puolivälissä koolla olleiden Venäjällä opiskelleiden (VeNeOy) perinteisessä syyskokouksessa.
Elokuvakirjat. Venäjä ja kansalaistoiminta
Helsingin kirjamessuilla oli mukana muutama elokuvakirjakin, joista ehkä erikoisin oli elokuvaterapiaan ja ”itsehoidolliseen elokuvaan” keskittyvä, tietokirjailija Sanna Aavaluoman teos Elävät kuvat – elämäni elokuvat. Se on jo kolmas teos neliosaiseksi suunnitellusta harvinaisempaa elokuvaterapiaa käsittelevästä sarjasta. Sen sijaan venäläinen elokuva alkaa olla mediassa täysin unohduksissa, vaikka se on elokuvakielen ja teorian uudistumisen kannalta ollut aikaisemmin paljonkin esillä.
Nyt on toisin. Kaikenlainen kanssakäyminen ja eri tasoinen yhteistyö suomalaisten ja venäläisten kesken ei ole Ukrainan sodan jatkuessa enää ollut Suomessa suotavaa. Siitä kärsii suomalaisten kielitaito ja myös kulttuurinen moninaisuus. Aikaisemmin arvostettu venäläinen elokuva on lähimain täysin sensuroitu suomalaisilta valkokankailta ja televisiostakin. Onneksi sentään muutama keskeinen elokuvakirja on teemasta ilmestynyt viime vuosinakin.
Jo yllä mainittu Raimo O. Niemen elokuvalliset muistelmat Kirjeitä Moskovasta on omien opiskelukokemusten kautta avartava näkökulma venäläiseen elokuvaankin sekä Suomi-Venäjä-elokuvayhteistyöhön. Vastikään kuolleen arvostetun elokuvakriitikon ja historian tuntijan Velipekka Makkosen ja elokuvatutkija Mia Öhmanin teos Katson neuvostoelokuvaa (2022) on vähälle huomiolle jäänyt läpileikkaus monista neuvostokauden merkittävistä filmituotannoista ja samalla kansainvälisestikin ainutlaatuinen kirjoituskokoelma. Elokuvatutkija Lauri Piispa on julkaissut Sergei Eisensteinin (1898-1948) elämäntyöstä kertovan tietokirjan Eisenstein (2025), joka kokoaa elokuvahistorian maineikkaan teoreetikon, ohjaajan ja uranuurtajan keskeiset filmit ja kokeilut yksiin kansiin. Myös oma esseekokoelmani Unohdettu valkokangas (2022) osuu samaan jatkumoon: sen perussisältöä ovat lukuisat haastattelut 1970-80-luvuilla kielletyiltä tai osin sensuroiduilta venäläisohjaajilta.
Paitsi elokuvayhteistyö myös kaikenlainen ruohonjuuritason kansalaistoiminta ja suomalais-venäläinen rajayhteistyö on tällä hetkellä kielletty. Tähän puutteeseen ovat reagoineet Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen Venäjää ja venäjää hyvin tuntevat kielitaitoiset tutkijat: Joni Virkkunen, Alina Kuusisto, Ismo Björn, Jukka Kokkonen, Minna Piipponen ja Pirjo Pöllänen. Heidän toimittamansa ja kirjoittamansa teos Toimijoiden Karjalat. 30 vuotta rajan ylittävää yhteistyötä (2026) on todella tervetullut puheenvuoro ja kannanotto yhä ennakkoluuloisemmaksi, vihamielisemmäksi ja militaristisemmaksi muuttuvassa Suomessa!
Toimijoiden Karjalat on pätevä muistutus siitä millaista oli silloin kun itäraja oli lähes auki 1980-luvun lopulta 2000-luvulle ja uudet toimijat tieteessä, taloudessa, turismissa ja ruohonjuuritason kansalaisyhteistyössä kulkivat rajan yli sankoin joukoin ja ennakkoluulottomasti. Heidän kokemuksistaan ja merkityksestään koko Itä-Suomen taloudellekin tuo haastatteluihin paljolti perustuva avainteos kertoo. Itsekin mukana olleena voin vain huokaista: Voi niitä aikoja!
Öisinajattelija (Pentti Stranius, FL, Venäjä-tutkija, kirjailija, Joensuu)
