Ehkäpä kauhuelokuvat ja trash-metal ovat rampauttaneet henkisen herkkyyteni.
Tämän kirjoituksen piti nimittäin olla alunperin hyvyyden tutkimuslaitos. Enhän minä voi loputtomiin rypeä niin raskaassa teemassa kuin pahuuden tutkiminen, tuumailin.
”Think positive, man!”
”…Sillä sinähän suorastaan houkutat puoleesi pahuutta ja negatiivisuutta, jos huomiosi on liimattuna siihen”, osasi henkisesti letkeän oloinen, varmasti hyväsydäminen sekä avarakatsainen hipinretku minulle kertoa.
Oman tutkimustyöni valossa allekirjoittaisin tämän näkemyksen. Osittain.
Sisäavaruutemme sensuurijärjestelmillä on epäilemättä funktionsa. Mutta kun kritiikittömästä positiivisesta ajattelusta muodostuu pakkomielteistä…
Mitä pahuus edes on? Aika monet ovat sitä mieltä, että maailmassamme se kiteytyy kapitalistiseen järjestelmään, ihmisen ahneuteen. Omistava luokka on yksinkertaisesti ahneempi kuin muut siksi, että se on, well; omistava luokka. Toiset taasen katsovat moisten näkemysten olevan joutilaiden panettelua. ”Haaskauksen muodoista kaikista vastenmielisin on toimettomuus”, kerrotaan David Rockefellerin, eliittisuvun patriarkan, nuoruusvuosinaan virkkoneen.
Kristityille pahuus lienee sekä tajunnantila että konkreettinen olento, langennut enkeli Lucifer.
”Minä en ole tämän maailman herra, saatana on.” Jotain sen suuntaista maailmankuulu puuseppä Nasaretistakin käsitykseni mukaan totesi.
Vaikka pahuuden tutkimuslaitos suhtautuukin neutraalisti sekä uskonasioihin että poliittiseen vasen/oikiea-paradigmaan, on meidän vaikea olla ottamatta huomioon näin pysäyttävää lausahdusta.
Sillä eikö se, mitä Jeesus kutsui saatanaksi, mellasta täällä juuri siksi, ettemme usko hänen olemassaoloonsa?
Mielestäni tässä piilee aikamme keskeinen ongelma. Ihmispsyyke ei ole koskaan ollut kovinkaan halukas näkemään omia negaatioitaan.
”Miten tällaista voi tapahtua”, kansan syvät rivit jälleen kerran puhisevat oikeamielisen raivon vallassa, kun syrjäytetyn diktaattorin kidutuskammioiden kauhut lankeavat koko maailman nähtäviksi.
Se, että diktaattori oli ”meidän mies” vielä hetki sitten ja että hänen hirviömäinen salainen poliisinsa olikin niin sanotun vapaan maailman tiedustelupalveluiden koulima ja aseistama, lakaistaan vähin äänin maton alle.
Väitän, että tämä ei tapahdu siksi, että me emme välittäisi, vaan siksi, että emme syvässä oikeudentajun illuusiossamme halua tietää, että jäljet johtavat sylttytehtaalle, liian lähelle. Ehkä pahuus puhtaassa muodossaan tuntuu niin luontomme vastaiselta, että emme yksinkertaisesti kykene käsittämään sitä. On kuin olisimme tekemisissä tyystin toisen lajin kanssa, kun kyse on psykoottisista veljistämme ja siskoistamme, joten ulkoistamme ongelman.
Sisäinen hirviömme on meille yksinkertaisesti liikaa.
Vaikka olenkin lihansyöjä, diggasin kybällä taannoisesta kansallista polemiikkiakin aiheuttaneesta eläinaktivistien projektista, jossa videokuvan ja tarrakampanjan avulla pyrittiin näyttämään kansalaisille, mitä lihan tehotuotanto käytännössä merkitsee nelijalkaisille ystävillemme.
Ihmisten tulee tietää, muuten homma menee falskiksi. Mitä he sitten päättävät tehdä, onkin toinen juttu eikä edes kuulu muille.
Tämä saattaa kuulostaa abstraktilta, mutta tästä mielestäni esimerkiksi 9/11-totuusliikkeessäkin on kysymys. Sehän ei oikein tunnu järjenasialta, että epämiellyttävien totuuksien, kuten valtiollisen terrorismin, vältteleminen ja kieltäminen tuntuu olevan muotia niin vasemmalla kuin oikeallakin.
On helppoa paasata käännytetyille, olla omiensa parissa ja henkilökohtaisen viitekehyksensä sisällä suuri vapaustaistelija. Mutta kun lähdemme liikaa tökkimään tajunnallisia kipupisteitä, päädymme kaikkien suosikkivihollisiksi. Tämä tragedia on toistunut läpi historian eikä tule muuttumaan mihinkään ennen kuin käsittelemme asiat sellaisina kuin ne ovat, väitän minä. Niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla.
Täten päädymme väkisinkin epämukaville ja ei-suosituille raiteille, mutta siihen on pahuuden tutkimuslaitoksella luonnollisesti varauduttu.
Sitä paitsi eiväthän he pahalla kivitä ja parjaa!
