”Tyhjät sivut voivat olla parasta, mitä olen koskaan kirjoittanut.”, olen ajatellut usein tänä talvena.
Tietysti ne eivät ole minun. Ajatus sivuihin syntyi toisten uhrausten ja Jumalan johdatuksen ansiosta. Tyhjät sivut ovat saaneet lukijat, kriitikot ja ystäväni kertomaan, miten ne ovat koskettaneet heitä. Heti uusimman kirjani ilmestyttyä näytin sitä ystävälleni ja hänen liikutuksensa vahvisti sivujen voiman.
Runoista nimiksi
Itse olen kolmesti onnistunut koskettamaan taivasta pimeyden keskeltä.
Runoissa ”Sinä pakenet muistoissani” (Lublinin ruskea hevonen, kirjassa Eikä varjoja enää ole, 2022), ”Viekää minut ulos kuolemaan” (Harmaa hevonen, kirjassa Eikä varjoja enää ole, 2022) ja ”Tulen ja merten Jumala” (Taivaan punalasin läpi, kirjassa Treblinka 454, osa II, 2024).
Runoista käyttämäni nimi on suluissa ensimmäisenä.
Näiden runojen synnystä olen kertonut, miten kaikkiin liittyy syvä hengellinen kokemus. Vaikka runoja kirjoittaessani vietän niiden maailmassa paljon aikaa, noille kolmelle runolle on yhteistä, että niiden ydin, sydän, syntyi melko nopeasti. Ja niiden kirjoittaminen oli intensiivisyydessään ainutlaatuista.
”[…] Kun suutelemme hautojen yllä, itse elämä hymyilee meille
eikä varjoja enää ole.”
Eikä varjoja enää ole (Kulttuurivihkot, 2022) on minulle rakkain kirjani. Sitä seurannut Treblinka-sarja on syvästi koskettava ja tärkeä. 30 tunnetun ja tuntemattoman juutalaisen jiddišistä, puolasta ja hepreasta suomentamani kokoelman Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja nimi oli aluksi mm. Musta Tie (Czarna Droga).
Jo ensimmäiseen kirjaani Kirsikankukkien kaupunki (Kulttuurivihkot, 2020), jonka runosta (s. 65) tulee kirjan Eikä varjoja enää ole nimi, en olisi halunnut omaa nimeäni. Minun nimeni ei ole tärkeä. Ei niiden 6 miljoonan Holokaustissa murhatun ihmisen rinnalla, joista miljoonan nimeä emme saa koskaan tietää.
Nuo kolme runoa, jotka ovat selittämättömiä ja omalla tavallaan muita suurempia, ovat syntyneet talven pimeydessä. Myös uusimman kirjani, käännöskokoelman Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja (Kulttuurivihkot, 2025), nimi tulee edellisen kirjani aiemmin mainitun runon (s. 36) lopun säkeistöstä:
”[…] Taivaan punalasin läpi Sinä Kadonneiden kylien,
Kodittomien ja Raajarikkojen mustasilmäinen Jumala,
katsoit kaukaa kuin pelastuksemme viimeinen,
sammuva tähti.”
Tyhjyydestä runoissa
Olen koettanut ymmärtää ja selittää selittämättömien runojeni syntyä. Silti uusissa tilanteissa, erilaisissa paikoissa ja erilaisten ihmisten kanssa niistä löytyy aina jotain uutta. Taivaan punalasin läpi -kokoelman tyhjät sivut syntyivät kysymyksestä ”Mitä on ennen tuntemattomia ja tunnettuja?”.
Kirjan järjestys tuntui oikealta vasta, kun se eteni tuhottujen ihmisten ja heidän runojensa kautta tuntemattomiin, tunnettuihin ja lopuksi kolmeen merkittävään juutalaiseen runoilijaan – Hayyim Nahman Bialikiin (1873-1934), Itzhak Katzenelsoniin (1886-1944) ja Władysław Szlengeliin (1912-1943).
He kirjoittivat tyhjyydestä näin. Lainaukset ovat kirjasta Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja.
”Ja he veivät hänet.
Hän lähti sellaisenaan.
Keittiön lieden äärestä.
Heillä ei ollut aikaa keitolle…
He veivät hänet, hän lähti – häntä ei enää ole,
he tappoivat hänet.”
Runosta ”Muistomerkki”. Władysław Szlengel kirjoitti runon murhatusta juutalaisesta äidistä elokuussa 1942.
”Kaukaa Marszałkowska-kadulta asti
talot tyhjentävät asukkaansa,
juutalaisen elämän,
joka vielä höyryää hylätyissä kodeissa;
taakse jääneitä nyyttejä,
pukuja ja peittoja,
lautasia ja tuoleja,
tuli kytee uuneissa,
ruokalautasilla makaavat lusikat
kiireessä hylättyinä,
vanhoja perhekuvia…”
Szlengelin ”Esineet”-runo kertoo juutalaisväestön karkotuksesta ghettoon. Runo löysi tiensä Varsovan arjalaispuolelle maanalaisen ”Kultura Jutra” (Huomisen Kulttuuri) -lehden runokilpailuun. Kun voittajat julkistettiin kesäkuussa 1943, kävi ilmi, että runon kirjoittaja oli gheton kapinassa 8.5.1943 kuollut Władysław Szlengel.
”Hän ei näe polkua. Mutta hän tuntee, ymmärtää,
rabbi tietää sen, polun, jota kulkee.
Hän menee peltoja kohti ja siellä Hän seisoo.
Hetkessä kuu kirkastuu,
tulee pilvestä, paksut ja säteilevät säteet
valaisevat pitkän, yksinäisen junan – vaalean, sinisen ja kylmän sävyillä.
Karjavaunut kuin haudat seisovat auki ja paljaina,
jokainen karjavaunu ammottavin suin. […]
Rabbi, seisot yhdessä paikassa… menehän
toiseen junanvaunuun ja kuulet Hänen itkevän siellä
ja kolmanteen, neljänteen ja kauemmas – Mene,
kuule, miten jokaisessa vaunussa, mitä kauemmas menet,
sitä katkerammat kyyneleet. Sitä suurempi
tuska, sitä syvempi valitus.
Kuuntele itse, mutta älä, älä anna periksi Hänelle.
Et saa lohduttaa Häntä äläkä lohduta
noita onnettomia sieluja, jotka myös tarvitsevat lohtua…
ei vielä, on liian aikaista.”
Itzhak Katzenelsonin ”Radzyńilaisen laulu” oli hänen pisin (29 sivua) Varsovan ghetossa kirjoittamansa eeppinen runoelma uskosta, marttyyriudesta ja pelottomasta omistautumisesta juutalaiselle kansalle. Runon rabbi Shmuel Shlomo Leiner (1909-1942) auttoi ihmisiä pakenemaan ghettoja ympäröiviin metsiin ja liittymään partisaaneihin. Kun hänet kavallettiin toukokuussa 1942, Gestapo pidätti hänet ja teloitti Włodawan synagogan edessä sapattina 16.5.1942.
Runon lukeminen ääneen kestää 75 minuuttia. Olen kahdesti lukenut sen yleisölle alusta loppuun. Kerran yksin ja kerran ystäväni, tanssija Saga Elglandin kanssa. Pidimme myös kirjailija Keijo Siekkisen kanssa Vanhan Kirjan Talvessa 2026 runosta luennon, jossa keskustelimme sen merkityksestä, tarinasta ja kääntämisestä. Lisää Holokaustin runoista löytyy artikkelistani Kulttuurivihkojen uusimmassa numerossa 1/2026: Kansanmurha ja runous.
”Suunnaton hiljaisuus valtaa sinut, sydämesi pettää.
Kivun ja häpeän ravistellessa sanon: ”Älä itke.”
Vaikka haluaisit mylviä kuin loppuunajettu härkä,
joka kauhistuu nähdessään pyhän Alttarin,
minä käsken, koveta sydämesi,
en salli huokaustakaan.
Katso maahan lyötyjä, teurastettuja vasikoita.
Onko niiden kuolemalle hintaa?
Miten se hinta maksetaan?
Antakaa minulle anteeksi, häväistyt,
teidän on Kerjäläisten Herra.
Köyhä Hän oli eläissänne ja vielä köyhempi viime aikoina.
Kun tulet ovelleni pyytämään palkkaasi,
avaan oveni apposen auki:
Katso, olen pudonnut korkeuksistani.
Suren puolestanne, lapseni. Sydämeni on surua täynnä.
Kuolleenne kuolivat turhaan eikä meistä kumpikaan
tiedä minkä tähden tai miksi kuolitte,
kenen puolesta ja minkä lakien mukaan.
Kuolemaanne ei löydy syytä ja elämänne on tarkoitusta vailla.”
Hayyim Nahman Bialikin Kishinevin pogromista 1903 kertovassa runossa ”Teurastuksen kaupungissa” Jumala yllyttää nousemaan itseään vastaan. Pogrom alkoi pitkään jatkuneen juutalaisvastaisen propagandan jälkeen pääsiäissunnuntain iltana.
1000 ihmistä ympäri kaupunkia kävi juutalaisten kimppuun poliisin ja armeijan puuttumatta. 50 juutalaista murhattiin, 100 sai vakavia vammoja, 500 haavoittui ja 1500 kotia ja liikettä ryöstettiin ja tuhottiin. 1905-1907 melkein 700 pogromia kylvi kauhua ja kuolemaa Venäjällä ja Puolan kuningaskunnassa. Kishinevistä tuli symboli juutalaisten kärsimyksille Tsaarin Venäjällä.
Szlengel kirjoittaa konkreettisesti Holokaustissa Varsovan kotien tyhjyydestä, kun juutalaiset viedään pois. Katzenelson kirjoittaa rabbin kokemuksesta Lublinin pelloilla tyhjien, pimeiden junanvaunujen sisällä, joissa itse Jumalakin itkee. Bialikin runossa Jumala myöntää tyhjyytensä, Hänellä ei ole enää tietoa eikä voimia. Silti pahin on vasta edessä.
Myös tässä tuntemattoman juutalaisen Oszmianan ghetossa Vilnan lähellä kirjoittamassa runossa tyhjyys on vahvasti läsnä.
”Kuule tuulen pauhua, lapseni
Kuule tuulen pauhua, lapseni.
Sulje silmäsi. Isäsi vietiin pois,
en tiedä, minne.
Jäin yksin kanssasi, voi minua ja tuulta.
Meitä oli seitsemän sielua – nyt vain me kaksi.
Panttasin tavarasi, vaikka sydämeni särkyy.
Kuka ompelee sinulle nyt uusia vaatteita?
Yö on pitkä ja pimeä.
Talossa ei ole keittoa, ei murua;
ei leivänpalaa. Kenkäsi ovat rikki.
Nuku, lapseni, köyhyydessä.
Kuule, lapseni, emme saa itkeä.
Vartija kulkee kierroksellaan
ja ampuu meidät, jos luulee, että täällä on joku.”
Tyhjyyden kohtaaminen
Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja -kokoelman yhdeksän tyhjää sivua ovat kaikkea tätä.
Materiaalista tyhjyyttä, henkistä tyhjyyttä ja sosiaalista tyhjyyttä. Tyhjyyttä, jossa läheiset ihmiset, kodin turva, ravinto ja omaisuus riistettiin pois. Tyhjyyttä, jossa Jumalakin oli hiljaa ja voimaton. Ja tyhjyyttä, josta puhutut ja kirjoitetut sanat lähes katosivat. Tällainen tyhjyys koskettaa herkkiä ja empaattisia lukijoita.
Tyhjät sivut antavat meille tilaa ja tilaisuuden hiljentyä ennen Vilnan, Varsovan, Krakówan ja Białystokin ghetoissa, Vittelin internointileirillä, Budapestin vankilassa ja muissa Holokaustin kärsimyspaikoilla sekä niitä aiemmin kirjoitettujen juutalaisten valitusvirsien, taistelulaulujen ja pienten ja suurten tarinoiden lukemista.
Holokaustissa murhattujen juutalaisten äänet ovat Euroopan maiden mullassa, niiden joissa, tuulissa ja tulessa, joka ei koskaan sammunut. Sen polte vain lakkasi hetkeksi herätäkseen taas etsimään uusia uhreja synagogista ja juutalaisista kouluista. Vainoajien soihtu jatkaa kulkuaan halki aikojen kädestä käteen.
Koska sosiaalinen media ei anna näkyvyyttä a:lla alkavasta -ismistä puhumiselle, en mainitse sen koko nimeä. Liityn silti sydämestäni Itzhak Katzenelsonin sanoihin:
”Ylös, nostakaa ylös, siskot,
mustat ja punaiset kätenne
maan ja kivien alta!
Tulkaa Treblinkasta, Sobibórista,
Ostrołękasta ja Bełżecistä.
Tulkaa Ponarista ja kaikkialta.
Kaikkialta ja kaikkialta!
Sokaistuin silmin ja suljetuin suin
huutakaa keuhkojenne pohjasta
ilman ääntä.”
Katzenelson kirjoitti viimeisen runonsa ”Laulu murhatusta juutalaisesta kansasta” 1943-44 Vittelin internointileirillä Ranskassa. Runo selvisi lasipulloissa maahan kätkettynä.
Kirjoittaessani Treblinka 454 -kirjaa kävin paikan päällä Treblinkassa. Käänsin Taivaan punalasin läpi -kokoelman runoja niiden kirjoitus- ja tapahtumapaikoilla Varsovan ghetossa. Sinne haudattuina säilyivät myös monet kääntämäni runot, jotka ovat arvokas osa jiddišinkielistä kulttuuriperintöä. Ne avaavat meille ikkunan tyhjyyden läpi aikaan, jossa ilon- ja uskontäyteinen juutalainen elämä muuttui jokapäiväiseksi kärsimykseksi ja taisteluksi selviytymisestä.
Hiljentykäämme tässä hetkessä ja muistakaamme ja kunnioittakaamme heitä ja heidän muistoaan, joille maailma on ollut liian julma. Kuulkaamme heidän ääntään ja olkaamme ääni myös tuntemattomille.
Jotta tyhjyyttä ei olisi.
