Raamatusta on poistettu juutalaisia myyttisiä tekstejä. Rakkain niistä minulle on tarina Zīz śāday’sta, feenikslinnun esikuvasta. Taivaalle nouseva jättimäinen lintu, joka liitetään juutalaisia orjuuttaneeseen Egyptiin, on siivottu myös ristiretkien tahrimasta Raamatusta. Tiedämme, että alkuperäinen Psalmi 50:11 kuului näin: ”Minä tunnen kaikki vuorten linnut ja Zīz śāday on minun.” Juutalaisten Jumala tuntee siis tämän myyttisen hahmon. Se on Hänen.
Zīz-lintu ilmestyy katastrofeissa suojelemaan meitä.
Myöhemmissä taruissa myyttinen lintu symboloi tuhkasta nousemista ja jälleensyntymää, mutta ehkä sen tarkoitus oli alunperin estää tuhomme tulessa. Etsiessäni juutalaisia runoja tulevaan käännöskokoelmaani ”Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja” (Kulttuurivihkot, 2025) löysin ihmeellisiä selviytymistarinoita. Silti yli 2/3 Euroopan juutalaisista murhattiin ja hävitettiin Holokaustissa, ja mahdollisesti jopa enemmän juutalaisia tekstejä katosi lopullisesti. Traagisten kohtaloiden taustaa vasten säilyneet hehkuvat edessämme kirkkaammin.
Säilyneitä tekstejä löytyi mm. Władysław Szlengeliltä (1912-1943), Itzhak Katzenelsonilta (1886-1944) ja Shmerke Kaczerginskilta (1908-1954), joista ainoastaan Kaczerginski selvisi Holokaustista elossa. ”Eilen illalla runoilija W. Szlengel kirjoitti yhä runoja, joissa hän lauloi juutalaisten taistelijoiden rohkeudesta ja valitti juutalaisten kohtaloa. Hän ei tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän kirjoitti ’szomrowien’ [gheton puolustajien] sankariteoista.”, kirjoitti toinen Varsovan gheton asukas Leon Najberg päiväkirjaansa 8. toukokuuta 1943.
Szlengelin syntymäpäivä on tuntematon.
Hänen kuolinpäivänsä Varsovan ghetossa on mainittu päivä. ”Se oli viimeinen kerta, sillä Szymon Kacin bunkkeri [jossa myös Szlengel oli] 36 Świętojerskassa romahti maahan.” Szlengel vaimoineen teloitettiin samana päivänä kadulla muiden kanssa. Villeimpien huhujen mukaan Szlengel vietiin Treblinkaan. ”Hänkin saattoi siis päätyä Treblinkaan, hänen tuhkansa sekoittuneena lukijoidensa joukkoon.” Szlengel ei kuitenkaan enää poistunut ghetosta. Hän oli kirjoittanut: ”Kuolemamme on koiran kuolema / kadun kulman takana. […] juutalainen, haiseva kuolema.”
Jotkin Szlengelin aiemmista runoista kuitenkin säilyivät; ne, jotka hän oli luovuttanut ystävälleen, jotka Ringelblum oli kätkenyt ja jotka kaivettiin esiin sodan jälkeen, ja toiset, jotka Szlengel oli piilottanut vanhaan pöytään ja jotka löydettiin 15 vuotta myöhemmin, kun sen perinyt mies pilkkoi sen polttopuiksi. Loput katosivat, kastuivat tai paloivat. Juutalainen historioitsija Emanuel Ringelblum (1900-1944) johti Varsovan ghetossa Oyneg Shabbos -ryhmää, joka keräsi ja kätki juutalaisia tekstejä laatikoissa ja maitotonkissa maahan suojaan tulelta ja tuholta.

Ringelblum pelasti juutalaisia tekstejä loppuun asti.
5. maaliskuuta 1944 petturi paljasti Ringelblumin piilopaikan gheton ulkopuolella saksalaisille. Ringelblum perheineen, kaikki muut piilossa olleet juutalaiset ja heitä auttaneet puolalaiset vietiin Pawiakin vankilaan. Kirjailija Jechiel Hirschautin mukaan vankilassa tehtiin suunnitelma Ringelblumin pelastamiseksi, mutta hän kieltäytyi saatuaan kuulla, että hänen olisi sen vuoksi jätettävä vaimonsa ja poikansa. Ringelblum haluttiin siirtää kuolemaantuomittujen sellistä niiden vankien selliin, jotka oli määrä lähettää Saksaan räätäleiksi ja suutareiksi.
Viimeisessä tapaamisessa katsoessaan vankilassa poikaansa Uria, Ringelblum sanoi: ”Tämä pieni, mihin hän on syyllinen? Hänen takiaan sydämeni särkyy.” ja kysyi sitten Hirschautilta: ”Onko kuolema vaikeaa?”. Hän lisäsi vielä: ”Menen mieluummin Kiddush HaShemin [Jumalan nimen pyhittämisen] tietä heidän kanssaan.” Saksalaiset ampuivat Ringelblumin ja hänen perheensä muiden vangittujen kanssa Varsovan gheton raunioiden keskellä maaliskuussa 1944. Parhaillaan Ringelblumin arkistot, joista löysin myös kääntämäni Szlengelin runot, kiertävät maailmaa.
”Se oli vasta alkusoittoa – missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä.”
Heinrich Heine (1797-1856), Itzhak Katzenelsonin esikuva, kirjoitti usein siteeratut sanansa näytelmään Almansor, 1821. Katzenelson ehti elää lähes yhtä pitkään kuin esikuvansa, mutta hänen perheensä murhattiin Treblinkassa ja Katzenelson itse viimeisen poikansa kanssa Auschwitzissa 1.5.1944. Sitä ennen hän eli inspiroivan elämän, joka Holokaustin piikkilankojen keskelläkin loi meille mm. runon ”Laulu murhatusta juutalaisesta kansasta”, jonka viime säkeet hän kirjoitti 18.1.1944. Varsovan ghetossa Katzenelson kirjoitti jiddišiksi eeppisen ”Radzynilaisen laulu”:n.
Katzenelson kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä hepreaksi 12-vuotiaana ja 13-vuotiaasta (1899) lähtien hän julkaisi runojaan hepreankielisissä aikakauslehdissä. Hänen ensimmäinen hepreankielinen runokokoelmansa Dimdumim (”Hämärät”) julkaistiin 1910. Katzenelsonin runoja kuvailtiin elinvoimaisiksi ja optimismin ja huumorin täyteisiksi. 26-vuotiaana Katzenelson perusti teatteriryhmän ”Habima Haivrit” (”Heprealainen Näytös”) ja myöhemmin myös jiddišinkielisen draamaryhmän. Lisäksi hän alkoi kääntää kirjallisuutta, varsinkin Heinen runoja, hepreaksi.
Lapsinerosta opettajaksi.
Samoihin aikoihin Katzenelson julkaisi jiddišinkielisen runokokoelmansa Di zun fargeyt in flamen (”Liekehtivä aurinko laskee”), 1909. Se kertoi valosta, varjojen leikistä ja juutalaisesta kansanperinteestä. Perheenjäsentensä kanssa Katzenelson perusti koulujen ryppään: hepreankielisen lastentarhan, yhteiskoulun ja lukion. Niille hän julkaisi hepreankielisiä oppikirjoja, joista teki omat versiot eri ikäryhmille. Katzenelson oli aktiivinen myös yhdistystoiminnassa. Hän erottui muista aktiivisuutensa ja kaksikielisyytensä – jiddišin ja heprean – ansiosta.
9.9.1939 saksalaiset valtasivat Łódźin. Katzenelsonin koulut suljettiin ja niistä tuli Gestapon päämaja. Runoilija pakeni perheensä kanssa Varsovaan. Oltuaan kuukausia masentuneena Varsovan ghetossa Katzenelson alkoi kirjoittaa salaiselle sionistiselle sanomalehdelle Dror (”Vapaus”). Hän alkoi myös opettaa lukiolaisille heprealaista kirjallisuutta ja Tanakh’ia. Hän perusti jälleen draamaryhmän, joka tällä kertaa esitti uskonnollisia tarinoita. He esiintyivät myös Janusz Korczakin orpokodissa. Dror-lehden tiloissa painettiin Katzenelsonin jiddišinkielinen näytelmä Hiob.
Se oli ainoa varsinainen Varsovan ghetossa julkaistu kirja.
Katzenelson kirjoitti ghetossa 1939-1943 jiddišiksi, jotta mahdollisimman monet ymmärtäisivät häntä. Toinen tänä aikana syntyneistä merkittävistä runoista on poikkeuksellinen eeppinen runo Dos lid vegn Radziner (”Radzynilaisen laulu”). Yli 1100 säkeen mittainen runo on yksi Euroopan pisimmistä ja viimeinen, jonka Katzenelson kirjoitti ghetossa. Se kertoo nuoruusmuistoista, marttyyriudesta, sankaruudesta, kuolemasta ja rakkaudesta juutalaisiin. Suomensin runon 2024-25 hanukan aikaan. Löysin sen etsiessäni arkistoista Shekinah’ia (Jumalan aktiivista läsnäoloa).
”Voi, anna minun mennä Włodawaan yöllä,
johda minut sinne ja jätä yksin –
Minä kävelen… voi, silmät kiinni minä kävelen!
Ja löydän pienen juutalaisen kadun – vaikka se on kapea…
Jiddiš-katu kaipaa juutalaisia…
Hän kutsuu minua: Tässä minä olen! Hän kutsuu ääneti.
Pieni jiddiš-katu – vaikka kapea ja pieni,
on leveää leveämpi ja suurta suurempi –
Äidin syli – Voiko olla liian kapea? – Voiko olla liian pieni? –
Äidin käsivarsi voi syleillä kaikkia,
kaikki pienokaiset – hänen kätensä ympärillään,
hän lämmittää heitä hiljaa.”
(Radzynilaisen laulu tulevasta kirjasta Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja, Kulttuurivihkot, 2025)
Terezínistä Varsovaan, lapsista lapsiin.
Aloin kirjoittaa Holokaustista Terezínin maakellarissa ja museossa näkemieni lasten tuhansien piirustusten ansiosta. Piirustukset säilyvät, vaikka 15 000 Terezíniin tuodusta lapsesta selvisi elossa alle 150. ”Me emme istuneet siellä itkien. Teimme taidetta samalla palolla kuin halusimme elää”, sanoi Viktor Ullmann, Terezínissä vaikuttanut säveltäjä. Tämä piti paikkansa Terezínissä ja myös Varsovan ghetossa, jossa mm. Władysław Szlengel ja Itzhak Katzenelson kirjoittivat ja pitivät monin tavoin yllä juutalaisten kulttuuria ja toivoa.
Katzenelson kasvoi elämänsä aikana lapsinerosta marttyyriksi, jonka runot säilyivät.
Katzenelson kätki viimeisimpiä runojaan, mm. ”Laulu murhatusta juutalaisesta kansasta”, pulloissa puun juurien alle, josta se löydettiin sodan jälkeen. Tekstin kopio vietiin matkalaukkuun ommeltuna Israeliin. Juutalaisten vastarinnan museo on nimetty hänen mukaansa. Voi sanoa, että Luojan kiitos hän kirjoitti Varsovan ghetossa jiddišiksi. Sen ansiosta saatoin kääntää hänen kätkemänsä ja ystävien pelastamat runonsa, jotka yhdessä kirjoittajansa ja muiden juutalaisten runoilijoiden tarinoiden tavoin ansaitsevat tulla meille suomalaisillekin lukijoille tutuiksi.