”Tanssi, kun maailma palaa.
Tanssi ruohossa, joka leimuaa tuulessa.
Tanssi hautojen reunoilla ja hirsipuun varjossa.
Tanssi, kun taivaalta sataa tuhkaa,
kirsikkapuut syttyvät tuleen ja kyyhkyt katoavat kuumuuteen.
Tanssi, kun liekit polttavat temppelit, tammet ja synagogat.
Tanssi, kun vastaasi lyö palavien ruumiiden haju.
Tanssi, kun jalkasi hiiltyvät karrelle ja hiustesi latvat leimahtavat tuleen.
Tanssi valkoinen yönmustaksi ja tulenpunainen valkeaksi.
Tanssi Varsovan gheton muureilla, junien kiskoilla ja Berliinin kaduilla.
Tanssi, kunnes loputon marssimme päättyy
ja leirien porteilta sinua katsovat kadonneen ihmisen kasvot.
Tanssi, kun vanginpaitani painautuu rintaasi vasten.
Tanssi kanssani Prahan kattojen yllä ja sytytä siellä menoran liekit.
Ne valaiskoon yötä kuin seitsemän tähteä,
seitsemän hevosta, seitsemän vapauden airutta.
Ainoa tuli, joka täällä palaa, on nyt meidän tulemme.”
(Kirsikankukkien kaupunki. Kulttuurivihkot, 2020)
Tausta
Kirsikankukkien kaupunki (Kulttuurivihkot, 2020) -kirjan runoja ei ole otsikoitu. Runot ovat sisällysluettelossa ja mielessäni niiden alkusanojen nimellä.
Runo ”Tanssi, kun maailma palaa” on alku tälle kirjalle, joka kertoo Terezínin keskitysleirin kohtalosta Prahan pohjoispuolella. Se vapautettiin viimeisenä keskitysleirinä 9.5.1945. Runo aloittaa myös kahdentuhannen runon ja neljän kirjan mittaisen tarinan, joka alkaa tanssista ja loppuu tanssiin.
Terezíniin vietiin suuri määrä taiteilijoita 1941-45; kuvataiteilijoita, säveltäjiä ja muusikoita. Koska natsit käyttivät leiriä myös propagandatarkoituksiin, sinne joutuneet saivat luoda mm. musiikkia ja esittää sitä toisilleen ja vartijoille. Kunnes säveltäjät ja soittajat vietiin kaikki lopulta Auschwitziin.
Taiteen sulatusuunissa kuultiin viimeisen kerran aikansa merkittäviä juutalaisia säveltäjiä. Gideon Klein ja Viktor Ullman sävelsivät, opettivat ja esiintyivät siellä. Samaan aikaan Władysław Szlengel kirjoitti runoja Varsovan ghetossa ja Itzhak Katzenelson Vittelin internointileirillä Ranskassa.
Terezínin musiikkia tekee tunnetuksi kirja Our Will to Live: The Terezín Music Critiques of Viktor Ullmann (Steidl Verlag, 2021).
Itse kuuntelin ja tanssin omaa kirjaa tehdessäni tähän runoon varsin erilaista musiikkia. Tanssiessani minulle nuoruudessa ja yhä tärkeää Sentencedin ”Farewell”-kappaletta ystävälleni, joka oli mukana Terezínin matkalla 2020, runo syntyi kaikesta siitä materiaalista, joka oli mielessäni saman vuoden kesällä.
Vastarinta
”Tanssi, kun maailma palaa.
Tanssi ruohossa, joka leimuaa tuulessa.
Tanssi hautojen reunoilla ja hirsipuun varjossa.”
Tanssi on vastarintaa sodalle, pelolle, surulle ja kuolemalle. Holokaustin jälkeen tunnetuksi tuli mm. juutalainen tanssija Edith Eger. Hänestä tuli traumaperäisen stressihäiriön hoitoon erikoistunut psykologi. Toinen tunnettu tanssija on Hana Rosbruch.
Pieni osa ihmisistä, joihin huomasin kuuluvani, saa tanssiessa hyvin visuaalisia ja todellisia näkyjä. Sitä kutsutaan mm. tanssitranssiksi, muuntuneeksi tajunnantilaksi, synestesiaksi, ekstaattiseksi tanssiksi, theta-tilaksi ja phantasmagoriaksi.
Yhtä kaikki kyse on siitä, että liike tuottaa vahvoja mielikuvia ja vie ihmisen todentuntuisesti kaukaiseen aikaan ja paikkaan – itseni mm. Majdanekin keskitysleirin vankien parakkeihin – joihin ei muuten pääse. Tanssi toi runoihin uuden ulottuvuuden.
Ruoho symboloi herkkyyttä, kestävyyttä ja haavoittuvuutta. Ikuista, aikojen alusta kasvanutta ruohoa, jota sekä muutoksen (sota) että Jumalan tuuli (yksi neljästä elementistä) heiluttaa. Maailman palossa on kaksi muuta elementtiä, maa ja tuli.
Hautojen reunoilla ja hirsipuun varjossa tanssiminen on rohkeutta ja uhmaa vaanivaa pelkoa ja kuolemaa kohtaan. Samalla se on myös uskoa selviytymiseen. Koska runossa ei mainita neljättä elementtiä, vettä, edustaa tanssi itsessään sitä.
Tuho
”Tanssi, kun taivaalta sataa tuhkaa,
kirsikkapuut syttyvät tuleen ja kyyhkyt katoavat kuumuuteen.”
Taivaalta satoi tuhkaa keskitysleirien kuten Auschwitzin ja tuhoamisleirien kuten Treblinkan sisällä ja asutusten lähellä. Pahimmillaan savu ja tuhka pimensivät taivaan useiden neliökilometrien alueelta ja haju kulkeutui tuulessa jopa 15-20 km päähän.
Kirsikkapuut kuvaavat juutalaisia perheitä, sukuja ja yhteisöjä, jotka kasvoivat Euroopassa satoja vuosia kuten puiden vuosirenkaat, juuret ja oksat. Myös kyyhkyt kuvaavat juutalaisia, mutta eri tavalla; toivon, puhtauden ja vapauden kautta.
”Tanssi, kun liekit polttavat temppelit, tammet ja synagogat.
Tanssi, kun vastaasi lyö palavien ruumiiden haju.
Tanssi, kun jalkasi hiiltyvät karrelle ja hiustesi latvat leimahtavat tuleen.”
Temppelien, tammien ja synagogien palo viittaa ikuisiin ja nykyisiin katastrofeihin.
Jerusalemin kaksi päätemppeliä tuhottiin historiassa kahdesti: babylonialaiset hävittivät ensimmäisen temppelin vuonna 586 eaa. ja roomalaiset polttivat toisen temppelin vuonna 70 jaa. Nämä tuhot muuttivat pysyvästi juutalaisuuden luonnetta ja johtivat laajoihin karkotuksiin kotimaasta. Alkoi juutalaisten diaspora.
Synagogien järjestelmällinen polttaminen ja tuhoaminen oli myös natsien 1940-luvulla toteuttaman Holokaustin näkyvimpiä uskonnollisen vainon muotoja. Natsihallinto tuhosi toisen maailmansodan loppuun mennessä tuhansia juutalaisia pyhäköitä Euroopassa pyyhkiäkseen pois juutalaisen kulttuurin ja uskonnon.
Ensimmäinen suuri synagogien tuhoamisaalto oli Kristalliyönä 9.-10. marraskuuta 1938. Sodan päättyessä vuonna 1945 Euroopan tuhansista historiallisista synagogista oli jäljellä vain murto-osa. Synagogien polttaminen oli yritys hävittää juutalainen identiteetti, historia ja elämä kokonaan Euroopan kartalta.
Kivisten rakennusten – temppelien ja synagogien (joita oli myös puisia Itä-Euroopassa) – lisäksi tammet symboloivat juutalaista kulttuuria. Tammi (hepreaksi alon) liittyy juutalaisuuteen Tanakin (heprealaisen Raamatun) kertomusten kautta. Tammi voi elää satoja vuosia, joten se on lujuuden, historian ja Jumalan kohtaamisen symboli.
Treblinkassa ja muualla naisilta leikattiin hiukset, mistä kertova kohta on lähes 10 tuntisen Shoah-dokumenttielokuvan (1985) koskettavimpia hetkiä. Olen ajatellut tanssijaksi naista, mutta ”hiustesi latvat leimahtavat tuleen” kertoo ehkä selvemmin sodan lopusta ja miehistä, joille saattoi jäädä hiukset, eli myös miehet, lapset ja vanhukset liittyvät tanssiin.
Värit
”Tanssi valkoinen yönmustaksi ja tulenpunainen valkeaksi.
Tanssi Varsovan gheton muureilla, junien kiskoilla ja Berliinin kaduilla.”
Ensimmäinen säe aloittaa yhä jatkamani ja monia muotoja saaneen sodan värien etsimisen ja tutkimisen. Otin lähtökohdaksi natsien käyttämän punamustavalkoisen hakaristilipun, jonka purkaminen eri suuntiin alkaa tästä. Alla on esimerkkejä värien saamista muodoista Holokausti-sarjani runoissa 2020-24.
”Valkoinen luupöly nousee
mustan savun punaiseen kajoon.”
…
”Kuopan reunalle jäi ruumis,
valkoisena mustaan maahan
punaista taivasta vasten.”
…
”Maa on päivä päivältä punaisempi,
taivaan silmät mustemmat ja kasvot kalpeammat.”
…
”Taivas on punainen, savu mustaa ja lumi valkoista.”
…
”Musta puu, punainen veri, valkoinen hiekka.
Punaiset silmät, valkoiset hampaat, mustat kasvot.
Valkoinen maa, musta taivas ja punaiset liekit.”
…
”Tänään silmät eivät ole kuivat tai kosteat.
Tänään taivas on karkeaa hiekkaa
ja tuuli punaista ja mustaa.”
…
”Olimme valkoista, punaista ja mustaa.
Ja valkoista.
He punaista, valkoista ja mustaa.
Ja mustaa.”
Seuraava säe Varsovan gheton muureilla tanssimisesta viittaa mm. Kaikkien rakkaitteni puolesta -kirjaan (1972), jossa Martin Gray kuvailee, miten hän rohkeana nuorukaisena salakuljetti ruokaa Varsovan ghettoon. Fyysisen kuljettamisen lisäksi elintärkeää leipää käärittiin myös rääsyihin ja heitettiin muurin yli gheton puolelle.
Junien kiskoilla tanssiminen kuvaa ihmisten ahtamista karjavaunuihin, jopa 150-200 ihmistä yhteen vaunuun. Lopuksi päälle heitettiin pieniä lapsia. Ajattelen tätä aina nähdessäni junanvaunuja. Se on näky, josta tuskin koskaan pääsen irti.
Ihmiset joutuivat seisomaan vaunuissa ahtaudessa, jossa tanssiminen oli fyysisesti mahdotonta. Läheiset, tutut ja tuntemattomat koettivat huolehtia toisistaan ja rohkaista toisiaan omista kärsimyksistään ja pitkistä matkoista huolimatta; jopa viikkoja kesällä polttavissa ja talvella jäisissä junanvaunuissa matkalla tuntemattomiin, pelottaviin leireihin.
Berliinin kaduilla tanssiminen viittaa sekä idästä Neuvostoliiton armeijan että lännestä Yhdysvaltain armeijan mukana tulleiden juutalaisten sotilaiden osallistumiseen toisen maailmansodan viimeisiin taisteluihin Berliinin valtauksessa ja sodan päättymiseen Euroopassa, jota juhlittiin tanssimalla päiväkausia iloiten ja surren.
Kohtaaminen
”Tanssi, kunnes loputon marssimme päättyy
ja leirien porteilta sinua katsovat kadonneen ihmisen kasvot.
Tanssi, kun vanginpaitani painautuu rintaasi vasten.”
Ensimmäisen kerran pysähdyin sotien seurauksena syntyvien ihmisjonojen ääreen Riiassa Latvian kansallismuseossa, jossa oli valokuvanäyttely maailmansodan kuvista. Niissä ihmiset, kuten Suomessakin karjalan evakot, pakenivat sotaa hiekkateitä pitkin loputtomina jonoina.
Hevosten vetämät rattaat olivat täynnä taakse jääneiden kotien huonekaluja, petivaatteita ja astioita. Vaunujen vierellä kulkivat vakavat miehet, naiset, lapset ja vanhukset. Vaunujen perässä sidotut lehmät. Kaikki ajatuksissaan yhteisellä matkalla tuntemattomaan.
Noin 300 000 juutalaista pääsi Euroopasta pakoon ennen sotaa.
Marssit liittyivät tänne jääneiden matkaan ghettoihin (jalan, hevosrattailla ja kärryillä), ghetoista keskitysleireille (junien suljetuissa karjavaunuissa jopa viikkoja) sekä päivittäin keskitysleireillä kuten Auschwitzissa orkesterin säestämänä aamulla pakkotyöhön ja illalla takaisin.
Władysław Szlengelin ”Esineet”-runo v. 1943 kertoo juutalaisväestön karkotuksesta pitkin Varsovan katuja ghettoon. Suomennos on kirjastani Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja (Kulttuurivihkot, 2025).
”Hoża- ja Wspólna- ja Marszałkowska-kaduilta
kärrylastit… juutalaiset kärrylastit kulkee…
Kaappeja, pöytiä ja jakkaroita,
pulleita kapsäkkejä ja nyyttejä,
matka-arkkuja, kirstuja ja höyhenpatjoja,
pukuja, hääkuvia, petivaatteita,
pottia, mattoja ja seinäverhoja.
Kirsikkabrandyä, isoja purkkeja, pieniä purkkeja,
– kaikkea voi tarvita –
laseja, hopea-aterimia, teepannuja,
kirjoja, leluja, tingeltangeleita
matkalla Hoża-kadulta Śliska-kadulle.
Taskuissa pullot vodkaa ja monta palaa makkaraa.
Hevosrattaiden ja käsikärryjen jonossa
synkkä sakki raahustaa…
[…]
Ja Ostrowskasta kortteleihin
he kulkevat pilvisen päivän iltaruskoon –
pieni kapsäkki ja pala limppua,
muut jo tielle varisseet.
Suoraan, suorissa viiden riveissä
jalat marssivat pitkin katuja.
Kylmät yöt, lyhenevät päivät,
huomenna… ehkä ylihuomenna…
vislaus, huuto tai käsky vie
taas juutalaisten tielle…”
Lopuksi koettivat kuolemanmarssit talvella 1945, kun Saksa oli häviämässä sodan ja juutalaisia siirrettiin Neuvostoliiton armeijan tieltä idästä länteen ja USA:n armeijan tieltä lännestä itään. Satojatuhansia heikkokuntoisia vankeja pakotettiin kävelemään satoja kilometrejä hyvin ankarissa talviolosuhteissa kohti Saksan sisäosia.
Marsseilla kuoli arviolta 300 000 ihmistä – joista kolmannes oli juutalaisia – nälkään, kylmyyteen, uupumukseen ja teloituksiin. Marssit jatkuivat Saksan viralliseen antautumiseen toukokuun alkuun 1945 saakka.
Seuraava säe, jossa ”leirien porteilta sinua katsovat kadonneen ihmisen kasvot”, on kuva leirien vapautuksesta kertovasta dokumentista. Yleensä nämä ensimmäiset kohtaamiset olivat Yhdysvaltojen, Ison-Britannian tai Neuvostoliiton armeijan ja juutalaisten vankien välillä.
Tiensä Euroopan läpi taistelleet sotilaat kohtasivat leirejä vapauttaessaan siviilien inhimillisen kärsimyksen kasvot ja kuihtuneet kehot, jollaisia eivät olleet voineet kuvitella. Tappaminen vaihtui pelastamiseksi, kuoleminen pelastukseksi. Monet tunteet – sotilaiden järkytys ja viha sekä vankien helpotus ja ilo – sekoittuivat keskenään.
Monet selviytyneistä joutuivat jäämään leireille vielä useiksi kuukausiksi toipumaan. Tällöin heitä etsimässä ja myös löytämässä kävi sukulaisia ja ystäviä.
Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Koska vangeilla ei usein ollut muita vaatteita kuin raidalliset vanginasunsa, viimeinen säe kuvaa tätä hetkeä, kun leireiltä tai muualta toisensa löytäneet ja ihmeen kaupalla sodan kauhuista elossa selvinneet hauraat ja rikkinäiset ihmiset kohtaavat taas ja halaavat lämpimästi suurten tunteiden vallassa.
Taivas
”Tanssi kanssani Prahan kattojen yllä ja sytytä siellä menoran liekit.
Ne valaiskoon yötä kuin seitsemän tähteä,
seitsemän hevosta, seitsemän vapauden airutta.
Ainoa tuli, joka täällä palaa, on nyt meidän tulemme.”
Ensimmäisen säkeen alku liittyy muistoon keväällä 2019 Prahassa, jossa hotellihuoneeni ikkunasta näkyi Prahan kattojen ylle. Silloin kävin myös ensimmäistä kertaa Terezínissä, josta runon aloittama kirja ja esikoisrunokokoelmani Kirsikankukkien kaupunki kertoo.
Kirjan nimi tulee ja koko kirjailijan urani alkoi hotellin lähellä Španělská-kadulla huhtikuussa näkemistäni kirsikankukkien terälehdistä, joita tuuli nosti ilmaan. Ilmassa tanssiminen ja lentäminen liittyy myös Marc Chagallin maalauksiin ”Kaupungin yllä” (1918), ”Syntymäpäivä” (1915) ja ”Promenadi” (1917).
Chagallin maalausten lentävät rakastavaiset symboloivat rakkautta, vapautta ja arjen yläpuolelle nousemista. Toukokuussa 1941 hän ylitti perheineen Ranskan rajan ja saapui USA:han 23.6.1941.
Chagallin maalauksissa painovoiman uhmaaminen ja ilmassa leijuminen olivat toistuvia teemoja, jotka kuvasivat hänen rakkauttaan vaimoonsa Bellaan. Maalausten kaupungilla Vitebskillä oli vuosisatoja rikas ja kukoistava juutalainen historia. Sodan jälkeen kaikki siellä oli tuhottu; sinne ei jäänyt yhtään juutalaista.
Valo
Ensimmäisen kirjani (Kirsikankukkien kaupunki) myynnillä ostin toisesta maailmansodasta selvinneen juutalaisen kynttelikön eli menoran. Se on kotonani näkyvällä paikalla takan reunalla. Juutalaisuudessa menoran sytyttäminen merkitsee valon, jumalallisen läsnäolon, hengellisen vapauden ja ihmeiden juhlistamista.
Alkuperäisen seitsenhaaraisen menoran seitsemän haaraa symboloivat luomisen seitsemää päivää sekä inhimillisen viisauden seitsemää haaraa, joiden kaikkien tulee suuntautua kohti jumalallista keskipistettä. Hanukka-menorassa puolestaan on 8-9 haaraa. Kynttilöitä sytytetään joka päivä yksi lisää vasemmalta oikealle.
Valo symboloi pienen juutalaisjoukon, makkabealaisten, voittoa uskonnollista sortoa vastaan ja oikeutta harjoittaa omaa uskontoaan. Menora asetetaan perinteisesti ikkunalle tai ovelle, jotta ohikulkijat näkevät sen valon. Menora sytyttäminen valaisemaan pimeyttä on julkinen teko, joka todistaa Jumalan tekemistä ihmeistä.
Yö symboloi synkkiä ja vaikeita aikoja, sekä Holokaustia että sen jälkeistä aikaa. Runollisesti juutalainen päivä alkaa illan auringonlaskusta eikä aamusta.
Kahden seuraavan säkeen numero seitsemän on juutalaisuudessa kaikkein pyhin ja merkityksellisin numero. Se symboloi kokonaisuutta, täydellisyyttä ja luomistyötä. Kabbalassa ja Talmudissa viitataan usein seitsemään klassiseen taivaankappaleeseen – Aurinko, Kuu, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus.
Itselle tutuimmat seitsemän tähteä ovat lapsuudesta asti olleet Otavan tähdet, joita yhä mielellään etsin taivaalta. Lisäksi Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa kuvataan hahmo, joka pitelee kädessään seitsemää tähteä, joiden selitetään olevan seitsemän seurakunnan enkelit.
Hevoset
Hevoset ovat itselle rakkaita ja tärkeitä tätini saaressa niiden kanssa viettämistäni lapsuudenkesistä. Hevosia oli helppo lähestyä kosketuksen ja läsnäolon kautta. Luonnon rauhassa ilman muita ihmisiä aistin niistä herkkyyttä ja salaperäisyyttä. Kaipaan yhä niitä päivittäin.
Juutalaisten historiassa ja yleisemminkin hevoset symboloivat valtaa, voimaa, vapautta ja kauneutta. Ne liittyvät profeetallisiin näkyihin ja ovat taivaallisia viestinviejiä. Kiinalaisessa horoskoopissa olen itse syntynyt vuohen vuonna (1979), mutta hyvät ystäväni ja poikani ovat syntyneet hevosen vuosina. Siksi meillä on hyvä yhteys.
Tuli
Viimeinen säe ”Ainoa tuli, joka täällä palaa, on nyt meidän tulemme.” syntyi, kun näin tv:ssä Yom HaShoah (juutalaisten Holokaustin muistopäivä) -seremonian. Virallisessa seremoniassa kuusi Holokaustista selviytynyttä sytyttää kuusi suurta soihtua. Nämä soihdut symboloivat natsien murhaamaa kuutta miljoonaa juutalaista.
Muistotulten sytyttämisen lisäksi valtiojohdon edustajat ja tavalliset kansalaiset lukevat suorassa lähetyksessä ääneen Holokaustissa menehtyneiden uhrien nimiä ja syntymäpaikkoja. Tarkoitus on palauttaa kasvottomille uhreille heidän yksilöllinen ihmisarvonsa ja henkilöllisyytensä. Vaikka miljoona nimeä jää ehkä ikuisesti kadoksiin.
Kantaaottava viimeinen lause ”meidän tulestamme” kuvaa sitä, että keskitysleirien rovioiden sammuttua selviytyneet ihmiset ovat saaneet elämänsä takaisin. Heidän elämänsä on nyt heidän omissa käsissään. Ja he myös pitävät käsissään tulta, joka ei enää polta, vaan pitää elossa myös menetettyjen rakkaiden muistoa.
Loppusanat
Runojeni me-muoto herätti alkuun kysymyksiä, mutta myöhemmin kiitosta, sillä kirjoitan juutalaisista me-muodossa, vaikka en itse ole juutalainen. Monet heistä ovat kuitenkin sanoneet, että Holokausti on meille kaikille yhteinen asia ja toivottavat tervetulleiksi kaikki, jotka haluavat kunnioittaa sen muistoa ja kertoa sen tarinoita.
Kirjoitin runon kuten kaikki runoni hyvin intuitiivisesti. Se ei syntynyt sanakirjojen ja historiakirjojen tai tietokoneen ääressä. Se työ oli tehty jo aiemmin.
Alitajuisesti ja tunnetasolla minulla oli tiedossa, mitä haluan sanoa. Mutta runon auki kirjoittaminen näin on itsellekin mielenkiintoinen kokemus. Se näyttää, miten paljon sanottavaa melko lyhyelläkin runolla voi olla. Tämä on itselle myös yksi tärkeimmistä runoistani.
Kauhealta näyttävästä ja järkyttävällä tavalla toteutuneesta Holokaustin katastrofista selvittiin jaksamalla uskoa elämään. Ehkä ”Tanssi, kun maailma palaa” -runon sanomaa voisi kuvata parhaiten kuten ystäväni, historianopettaja Heikki Marjomäki sanoo: ”Siinä on rukousta ja uhmaa.”
Holokausti-sarjani kirjat
Kirsikankukkien kaupunki (Kulttuurivihkot, 2020)
Eikä varjoja enää ole (Kulttuurivihkot, 2022)
Treblinka 454, osa I (Kulttuurivihkot, 2023)
Treblinka 454, osa II (Kulttuurivihkot, 2024)
Käännösrunoutta 30 juutalaiselta runoilijalta
Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja (Kulttuurivihkot, 2025)
