Kun tutkii vähän esimerkiksi Euroopan historiaa menneiltä vuosisadoilta, huomaa helposti kuinka haavoittuvia ja omalla tavallaan erikoisia alueita ovat idän ja lännen väliset rajamaat, kuten vaikkapa Balkan, Puola, Baltia, Ukraina ja Karjala. Ne ovat alueita, joiden yli on historiassa usein kävelty, niitä on valloitettu ja niitä on jaettu milloin minkäkin periaatteen mukaan.
Kun noilla reunamailla on aina välillä liikuttu itään tai länteen, jaettu ja perustettu maita ja kansoja, heimoja ja ruhtinaskuntia, kieli- ja uskontokuntia, ei ole ihme, että se on vaikuttanut myös alueilla asuneiden ihmisten mentaliteettiin ja identiteettiin. Pitkällä historiallisella jaksolla.
Ilman suurempaa teoretisointia voi todeta, että kaksijakoinen suhde naapuriin on joskus ilmeinen tänäkin päivänä. Kun esimerkiksi Suomen nykyisellä itärajalla, Karjalan kohdalla on välillä valloittaja tullut idästä, välillä lännestä, tuo alueen ylikävely tekee tehtävänsä myös asukkaisiin. On opittu sekä mielistelemään että halveksimaan valloittajia, vieraita ja maahantunkeutujia. Väitän, että tämä kaksijakoinen asenne, toisaalla alistuminen ja toisaalla hymistely on jopa epänormaalina normaalia käyttäytymistä, jota on vaikea muuttaa millään asennekasvatuksella.
Miksi Pohjois-Karjala ei houkuta?
Pohjois-Karjalassa ja erityisesti Joensuun mediassa ihmetellään nykyisin usein sitä, miksi Itä-Suomi ei ole taloudellisesti houkutteleva sijoituskohde eikä edes turistien suosiossa, vaikka maisemia piisaa. Tietysti on helppo tällä hetkellä väittää, että kyse on rajaseudusta; Ukrainan sodasta ja Venäjän uhkasta. Se ei ole ihan koko totuus. Kysymys on tottakai suurimmilta osin kapitalismin keskittymiskehityksestä, mutta myös asenteista, päättäjien ja tavan kansan ennakkoluuloistakin.
Työpaikat ja väki ovat kaikonneet alueelta jo usean vuosikymmenen ajan. Miksi? Keskittyminen ja keskittäminen on ollut rajua suomalaista sisäpolitiikkaa, jossa ”rakennemuutoksesta” (lue: kapitalismista) kärsivä periferia, itäinen ja pohjoinen Suomi, harvaan asuttu rajaseutu on jätetty oman onnensa nojaan. Poismuutto, ensin Ruotsiin ja nyt työn perässä etelän kasvukeskuksiin jatkuu edelleen. Väkeä olisi vielä vähemmän ellei maahanmuutto tai Ukrainan pakolaiset tasaisi jatkuvaa negatiivista väestönkehitystä juuri tänään, vuonna 2026.
Monet Pohjois-Karjalan kunnat ja harvat pikkukaupungit ovat miltei eläkeläisenemmistöisiä, esimerkiksi Lieksan tapaan, jossa väkimäärä on puolittunut 30 vuodessa. Siellä olisi ns. rollaattorimarssille työtä! Turismin vähäisyydestä kärsii niin kuuluisa Koli kuin rajaseudun upeat luontokohteet. Vain opiskelijat viihtyvät Pohjois-Karjalan yliopistokeskuksessa eli Joensuussa – mutta vain hetken kunnes muuttavat töihin muualle. Valtiovalta on hylännyt reuna-alueensa eikä työpaikkoja ole näkyvissä lähiaikoinakaan, ei rakennusalalla eikä teollisuudessa. Vain kutistuva sote sinnittelee pakostakin, mutta edes terveydenhoitoon ei satsata vaikka väestö sairastelee muuta maata enemmän. Riistokapitalismi on brutaalia ja julman ”tulosvastuullista”.
”Junantuomat” Pohjois-Karjalassa
Olen muuttanut Joensuuhun vuonna 1993, asunut jonkun vuoden Lieksassakin, mutta koen yhä sen, että en ole aina ollut tänne tervetullut. Olen suuni avattuani yhä vieras ”junantuoma”. Tämän ulkopuolisuuden, jopa rasismin kokivat myös ulkomaalaiset, jopa mustat Joensuun Katajan koripalloilijat, puhumattakaan somaleista 1990-luvun alussa. Minullekin naureskeltiin aluksi kun toimin silloin, vuonna 1993 Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) nuorisosihteerinä ja varoitin väkivaltaisesta rasismista. MLL:n kaikkien työntekijöiden rooli rasismin vastaisessa työssä Joensuussa oli muuten 1990-luvulla merkittävä!
Kaupungin päättäjien ja päälehdenkin virallinen vastaus Joensuun ”skinijoukon” väkivaltatekoihin kuului aluksi, että ”pojat ovat poikia”. Onneksi tuhannet ”junantuomat” opiskelijat, muuan kaukonäköinen komissaari Erkki Kanerva, nuorisotyöntekijä Jouni Erola ja sellaiset journalistit kuten Tiina Tolvanen olivat toista mieltä ja alkoivat ottaa rasismin vakavasti. Joensuun ”skinicity”-maine puhdistettiin, ainakin tilapäisesti. Merkitystä oli myös joukkovoimalla ja rasismin vastaisilla marsseilla, joita oli organisoimassa muun muassa Karjalan tutkimuslaitoksella työskennellyt pätevä rasismitutkija Vesa Puuronen.
Jotakin on sentään opittu ja mediakin tunnistaa nyt paremmin rasismin ja monet periferian ennakkoluulot ”muukalaisia” kohtaan. Siksipä toivottavasti ukrainalaisilla pakolaisillakin menee nyt ulkomaalaisina paremmin 2020-luvun Joensuussa kuin somaleilla 30 vuotta sitten.
Viihdyn Joensuussa silti yhä, kaikesta huolimatta. Jopa rakastan itäisen Suomen hiljaisia marjamaisemia, luontoa ja vettä, Venäjän rajan läheisyyttä, pikkukaupungin vielä jotenkin toimivia lähipalveluja. Rajakin vielä avautuu, olkaa huoletta! Venäjä-yhteys on tulevaisuutta (ilman Putinia) ja eri Karjalat ja karjalaisuus sinänsä suuri rikkaus, ei Nato-suomalaisuus (erityisesti erään sekopään johtama Amerikka).
Mitä olen sitten kokenut? Nimenomaan sen että me toisin- ja öisinajattelijat olemme toisen luokan kansalaisia, jos ja kun avaamme suumme: vastustamme luontoa tuhoavaa kaavoituspolitiikkaa ja maakuntamme muita epäkohtia. Silloin saa helposti kuulla mediassakin, että ”junantuomat” eivät tänne kuulu: meille toivotetaan usein paluujunaa. Näin kävi taas minullekin, kun rohkenin huhtikuussa 2026 kritisoida Joensuun ympäristöpolitiikkaa, puistojen karsimista ja Jaamankankaan avohakkuita.
Sitä ennen muistan hyvin, millaista postia sain osoitteeseeni kun olin mukana Joensuu-liikkeessä vaatimassa Joensuu–Helsinki-yöjunaa takaisin 2000-luvun alussa. Se kamppailu hävittiin, vaikka nimiä kerättiin hurja määrä. Sen sijaan kamppailu Linnunlahden rantamaiseman pilaamista ja Linnunniemen huvilan yksityistämistä vastaan paikallisen suurkapitalistin omaisuudeksi sai onnellisen lopun. Mukana oli sen verran paljon luonnonsuojelijoita, vasemmistoa ja erityisesti paikallinen kansalaisaktivisti Martti Vaskonen. Juuri Vaskosen organisoima sitkeä vastarinta ja paneutuminen lakipykäliin toi tulosta!
Silti tälläkin hetkellä pohjoiskarjalainen ylistetty avoimuus kärsii suhtautumisesta ”junantuomiin”, kun kiistellään ympäristöasioista, Joensuun kaupunkikuvasta, luonnosta, vähäisistä puistoista ja esimerkiksi siitä, mitä rantamaisemien liika rakentaminen ja kaupallistaminen tarkoittaa tavalliselle kansalaiselle. Se vähäinen kaupunkiluonto ja puusto, mikä on vielä jäljellä, kannattaa säilyttää kaikille. Puukaupunki-Joensuu ja puukorttelit kun on jo hävitetty eikä mennyttä historiaa voi palauttaa…
Pentti Stranius, ”junantuoma” Öisinajattelija, Joensuu
