Kare Eskola kaipasi Yleisradion Välilevyjä-ohjelmassaan vaihtoehtoja sinfoniaorkesterille. No löytyyhän niitä. Kun äänitteet tarjoavat kuultavaksemme lähes mitä tahansa musiikkia lähes mistä tahansa kulttuurista, niin ei ole vaikea huomata, että sinfoniaorkesterillakin on rajat. On luonnollista, että eri musiikkilajien esittäjillä on omat erityiset taitonsa ja jotkut rajathan löytyvät minkä tahansa musiikin ja soittajiston puitteissa. Sitä kai sanotaan tyyliksi.
Mutta mitä kertoo se, että kun valtavalla työllä soittotaitonsa hankkineista muusikoista on koottu sinfoniaorkesteri ja on maksettu yhteiskunnan tukea, että se on voitu hioa huippukuntoon, niin sitten hyvinvointivaltion asukas kaipaa vaihtelua sinfoniaorkesterille nautiskeltuaan korkeakulttuuria Maslowin tarvehierarkian äärimmäisellä huipulla? Ehkä vain siitä, että kun jotain asiaa tekee vuosikausia työkseen, niin voihan moinen joskus kyllästyttää. Mikäs siinä, jos vaihtelua kaipaa, mutta eiköhän sille sinfoniaorkesterillekin sentään vielä käyttöä löydy: olisi varmaan aika kallista soitatuttaa sellaista vain kerran vuodessa.
Kuuntelin viime viikonloppuna Helsingin kaupunginorkesterin konserttia juuri sillä kaikkein perinteisimmällä kaavalla eli alkusoitto, konsertto ja sinfonia, mutta senkin konsertin aikana orkesterin sointi vaihtui Gaden mendelssohnvaikutteisesta, romanttisesta soinnista Mozartin 20. pianokonserton ohuempaan, vaikka rikkaaseen sointiin ja lopuksi Nielsenin Kolmannen sinfonian modernimpaan ja rehevämpään sointiin. Vaikka tällainen vaihtelu ei riittäisikään, niin silti vaihtelua ei tarvitse hakea välttämättä klassisen musiikin ulkopuolelta: loistavaa pianomusiikkia löytyy pilvin pimein eikä kannata unohtaa urkuja tai kitaraakaan. Risto Nordell tarjoaisi oletettavasti hyvin sujuvasti Dietrich Fischer-Dieskaun laulamia liedejä tai parasta mahdollista renessanssipolyfoniaa asianmukaisen kuoron esittämänä.
Mutta vaikka Eskolan ratkaisu kyllästymiseen oli turhankin ilmeinen, niin kysymys sinfoniaorkesterin rajoista oli kaikessa elitistisyydessään kuitenkin kiinnostava: oli hyvä veto valita kuultavaksi Stravinskya. Ei hän silti ole ainoa, joka toisinaan vältteli standardiorkesterin sointia. Joitain vuosia sitten Radion sinfoniaorkesteri esitti Bartokin Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle. Jo teoksen nimi kertoo soittajiston kokoonpanosta olennaisen. Jälkimmäisellä puoliskolla soitettiin Mozartin Gran Partita eli serenadi kahdelletoista puhaltimelle ja kontrabassolle. Kyllä sitä mielellään kuunteli, vaikka soittajisto ei ollutkaan Eskolan kaipaama amatöörisoittokunta. Miten on, onnistuisikohan sellaiselta Rautavaaran A Requiem in Our Time?
Entä Šostakovitšin 14. sinfonia? Se on sävelletty sopraanolle, bassolle, jousiorkesterille ja lyömäsoittimille eli ei aivan perussinfoniaorkesterille. Kevennetyn orkesterin sijaan yksi ratkaisu on tehdä siitä niin raskas kuin mahdollista. Ehkä Mahlerin Kahdeksannen sinfonian kanssa äärirajat tulevat vastaan: aivan mieletön orkesteri urkujen, pianon, celestan ynnä ties minkä sekä kuorojen ja laulusolistien kanssa. Entä Bartokin toinen pianokonsertto? Ensimmäisessä osassa ei ole käytetty jousia, jotka ovatkin sitten toisessa osassa merkittävässä roolissa eli ei aivan perussoittajistolla esitettävä kappale tämäkään.
Mutta ennen kaikkea, onko jatkuva tyytymättömyys jonkinlainen kulttuurinen sairaus? Mikään ei riitä, ei työssä, ei parisuhteissa, ei vapaa-ajalla, ei tieteissä, ei taloudessa, ei viihteessä, ei taiteissa, ei missään. Aina pitäisi olla valmiina muuttumaan joksikin muuksi, olla sopeutuvainen ja joustava. Venyä vaikka mihin ja uudistua lyhyin väliajoin. Olla jotain ja kuitenkin olla samanaikaisesti myös jotain aivan muuta.
Jotenkin olen kuitenkin sitä mieltä, että sinfoniaorkesterin tehtävänä on olla sinfoniaorkesteri ja kuulostaa sellaiselta. Samoin rock-bändin pitää olla rock-bändi ja jos se haluaa mukaan sinfoniaorkesterin sointia, niin ehkä kannattaa ottaa mukaan sinfoniaorkesteri. Jos haluaa kuunnella jazzia, niin ei sitä kannata odottaa sinfoniaorkesterilta (Onko edes Stravinskyn Ebony-konsertto jazzia?) eikä kansanmusiikkiyhtyeeltä kannata odottaa jousikvartettoa. Ehkä tämän takia arvostan muun muassa Grigori Sokolovia, joka on loistavasti juuri sellainen pianisti, kuin mitä hän on, eikä yritä olla yhtään mitään muuta – koska ei todellakaan tarvitse.
