Yleisradio järjesti Suomen Mieskuoroliiton kanssa Mieskuorokevään 2013 kunniaksi äänestyksen rakkaimmasta mieskuorolaulusta. Ja kuinkas sitten kävikään? Voittajaksi saatiin Sibeliuksen Finlandia-hymni, vaikka teos (tai edes kyseinen osa teoksesta) ei alun perin ole ollenkaan kuorosävellys. Toiseksi tuli Taneli Kuusiston Suomalainen rukous ja kolmanneksi Paciuksen Suomen laulu. Kun loputkin kymmenen kärjessä -listalle päätyneet laulut osoittautuivat samantyylisiksi, oli minun tulokset luettuani pakko kuunnella levyllinen Erik Bergmanin mieskuorolauluja. Ihan pakko. Helpotti hieman, vaikka kuuntelemani levy onkin julkaistu jo neljännesvuosisata sitten.
Jos en olisi tiennyt, koska äänestys pidettiin, olisin luullut, että moinen suosikkilista olisi tullut jostain talvisodan ajoilta. Mutta mistä ihmeen kumpujen kätköistä moinen lista kertyy tänä päivänä? Tulos on varmaan perussuomalaisen kulttuuripolitiikan märkä uni, ja ehkä se olisi kokoomuslaisillekin kelvannut aikana, jolloin heidän tunnuslauseenaan oli ”koti, uskonto ja isänmaa” – nythän tunnusta käyttävät kristillisdemokraatit.
En voi uskoa, että äänestystulos edustaisi nykyisinkin aidosti suomalaista mielenmaisemaa. En halua. En, vaikka vuonna 2006 Ateneumin järjestämässä äänestyksessä Maamme tauluksi valittiin Simbergin Haavoittunut enkeli, toisen sijan vei Schjerfbeckin Toipilas ja kolmannen Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot. Vai ovatko tällaiset äänestystulokset oireita siitä, miksi Eppu Normaali teki aikoinaan kappaleet Pidetään ikävää ja Murheellisten laulujen maa? Eihän näin voi olla, koska kyseisten äänestysten tulokset eivät perustu satunnaisotantaan. Eihän? Tulosten täytyy johtua jostain aivan muusta.
Äänestys saattoi jättää monelle mieskuoromusiikista melko taantumuksellisen mielikuvan. Tämä johtunee ennen kaikkea tarjotuista vaihtoehdoista. Suurin osa 50 ehdokkaasta muistutti tyyliltään kymmentä suosituinta, eivätkä edes tradition rikkojiksi tarkoitetut kappaleet hämmästyttäneet mitenkään. Kulunut hokema toteutui tällä kertaa harvinaisen hyvin: sitä saa mitä tilaa. Jos tarjotaan konservatiivisia vaihtoehtoja, vaihtelunhaluiset tuskin viitsivät edes äänestää ja innokkaimmat äänestäjät päätyvät helposti tuttuihin ja turvallisiin valintoihin.
Mieskuoromusiikki voi kuitenkin olla ja onkin myös jotain aivan muuta. Entä jos ehdokkaat olisi varta vasten valittu hyvin eri tyyleistä? Tämä ajatus heräsi, kun kuuntelin Ylioppilaskunnan laulajien vanhaa levytystä 20. eli viime vuosisadan kuoromusiikista otsikolla Vision of Man. Tämän ja Amici Cantuksen noin 15 vanhan levytyksen Einojuhani Rautavaaran mieskuoroteoksista ostin joku vuosi sitten Helsingin kaupunginkirjaston poistomyynnistä. Ehkä jotain pitäisi tehdä tällaisenkin musiikin tunnetuksi tekemiseksi, ettei sitä hylättäisi pelkästään vähäisen kuuntelun takia…
Vaikka Mari Koppinen kirjoittikin Helsingin Sanomien kolumnissaan, että orkesterikulttuuri pitäisi räjäyttää, ei mielikuvaa klassisen musiikin luutuneisuudesta haihduteta hassuilla hatuilla tai muilla poppakonsteilla, vaan lähtökohtana on oltava hyvin esitetty mielenkiintoinen ohjelmisto, oli esittäjistö millainen tahansa. Sopivaan yhteyteen sijoitettuna kaikkein kuluneimmatkin kappaleet voivat saada uuden elämän. Onneksi Suomessa on mieskuoroja, jotka pystyvät tähän (Onnea 130 vuotta toimineelle Ylioppilaskunnan laulajille!), mutta Rakkain mieskuorolaulu -äänestys ei välttämättä luo mielikuvaa tuoreesta ja uudistumiskykyisestä musisoinnista. Vai saiko äänestystulos jonkun miettimään, mitä Sibeliuksen Sydämeni laulussa oikeastaan lauletaan? Aleksis Kiven karmivassa tekstissähän saatetaan omaa lasta kuolemaan sellaisella elämänkielteisyydellä, että Bartokin Herttua Siniparran linnankin synkkyys meinaa jäädä toiseksi. Kiven tekstin ja Sibeliuksen sävellyksen kauneus onnistuvat vain peittämään tämän hirveyden lähes petollisella tavalla. Yleensä tätä vain ei tule ajatelleeksi, kun kappale on tuttuudessaan lähes puhki kaluttu. Emme välttämättä enää edes kuule, mitä kuuntelemme.
