Viime aikoina olen törmännyt jossain määrin outoihin klassisen musiikin säveltäjiin. Tammikuun lopulla kuuntelin Yleisradiosta Salve reginaa – säveltäjä Jean-Jacques Rousseau. Siis kuka? Rousseau? Eikös hänen pitänyt olla tunnettu filosofi? Kyllä, mutta myös sen verran kiinnostunut musiikista, että sävelsinkin jonkin verran ja kirjoitti musiikista sekä toimi jonkin aikaa myös musiikinopettajana. Entä Salve regina? Eipä sen kuunteleminen hukkaan mennyt!
Myöhemmin löysin eräältä kirpputorilta kummallisen CD:n otsikolla Songs From Classical Composers. Esittäjistä ei ollut missään mitään tietoa, mutta pitihän euron hintainen levy ostaa, kun ensimmäinen säveltäjä oli levyn tietojen mukaan F. Nietzsche. Nietzsche? Hänen laulunsa tuntuvat aika lailla Schumann-vaikutteisilta ja sen verran tolkullisilta, että pitihän sitä mennä Ties Minkä Musiikin Ihmemaahan eli youtube-palveluun selvittämään, mitä muuta kuuluisa filosofi oikein sävelsi. Laulajaksi löytyi muun muassa itse Dietrich Fischer-Dieskau ja yllättävin kappale on ehkä kuoroteos Miserere. Tulos: selkeästi musikaalinen ihminen, vaikka jättikin lopulta säveltämisen sovinnolla Wagnerin tehtäväksi.
Entä jos kyseiset filosofit olisivatkin filosofoinnin sijaan uppoutuneet täysillä musiikkiin? Täysin arvailujen varaan jää, kuinka merkittäviksi säveltäjiksi he olisivat lopulta kehittyneet. Entä jos heistä olisikin tullut klassisen musiikin kuuluisimpiin kuuluvia säveltäjiä? Olisiko kukaan ymmärtänyt edes kaivata heidän filosofiaansa? On ilmeistä, että nyt moisiin satunnaisiin sävellyksiin kiinnitetään huomiota nimenomaan siksi, että niiden säveltäjät ovat muuten kuuluisia. Tässä tapauksessa on kuitenkin mielenkiintoista, että ajattelemisen ammattilaisetkin ovat olleet niinkin kiinnostuneita musiikista, jopa säveltämisestä, eivätkä pelkästään musiikin filosofiasta.
Mutta ei tämä tähän jäänyt. Aki Petteri Lehtisen kirjoitus Helsingin Sanomissa 8.2. oli otsikoitu suorastaan näin: ”Huippufilosofi oli myös säveltäjä”. Siis Georg Henrik von Wright. Oli suorastaan 16-vuotiaana säveltänyt liedin Heinrich Heinen runoon ja M. A. Numminen esittää sen Kansalliskirjastossa 8.3. Esittäjä on aivan loistavasti valittu, koska taiteilija Numminenhan on persoonallinen ja kokenut saksankielisen liedin tulkitsija. Oletan, että kyseinen lied vakiintuu Nummisen kantaohjelmistoon.
Tulevassa kantaesityksessä on myös sellainen mielenkiintoinen puoli, että kun nykyaikana pitää olla koko ajan valmiina vaihtamaan alaa ja hyppäämään ties millaisiin ammatillisiin rooleihin, niin tässä on esimerkki yhdestä mahdollisuudesta. Täytyykin tästä kohta lähteä ostamaan nuottipaperia ja ruveta töihin! Jos von Wrightkin on säveltäjä yhden laulun ansiosta, niin kai tässä pitää itsekin hieman päivittää osaamistaan ja laittaa sen jälkeen ansioluettelo uusiksi… Jos vaikka aloittaisin muunnelmilla John Cagen teoksesta 4’33” ja nyt ei muuta kuin CV kuntoon!
Kävin vuodenvaihteessa Järvenpäässä katsomassa Juhana Blomstedtin taidenäyttelyn otsikolla Speleologiaa. Kyseisen näyttelyn nimiteos on siitä mielenkiintoinen, että Toimii-yhtye käytti sitä myös sävellyksen partituurina. Blomstedt seurasi siis hetkellisesti isoisänsä Sibeliuksen jalanjälkiä ja heittäytyi säveltäjäksi. Olisin halunnut kysyä Blomstedtilta, osasiko hän ennakoida, miten hänen partituurinsa soi elävässä konserttitilanteessa.
Toisaalta sanotaan, ettei yksi pääsky kesää tee. Tuskinpa yksi sävellyskään säveltäjää tekee, joten ehkä säveltämistä pitäisi harjoittaa hieman enemmänkin, jottei ansioluettelo ihan katteettomaksi liioitteluksi menisi. Ehkä sittenkin paneudun ennemmin von Wrightin filosofisiin kirjoituksiin kuin hänen sävellykseensä.
Sivutoiminen säveltäminen ei kuitenkaan aina ole ollut satunnaista tai merkityksetöntä, vaan esimerkiksi vakuutusalalla toimeentulonsa ansainnut Charles Ives on yhdysvaltalaisista säveltäjistä ehdoton suosikkini. Toinen mielenkiintoinen tapaus on Liettuan suuruus eli Mikalojus Konstantinas Čiurlionis, josta on vaikea sanoa, oliko hän merkittävämpi taidemaalarina vai säveltäjänä. Ehkä pitäisi yksinkertaisesti todeta, että molempi parempi. Sääli vain, että keuhkokuume vei hänet jo 35-vuotiaana. Jos ihmisten keskimääräinen elinikä kuitenkin todella pitenee hyvinvointivaltioissa, kuten lääketieteilijät toisinaan arvelevat, saa nähdä, kuinka monella alalla tulevaisuuden ihmiset ehtivät suorastaan päätoimisesti olla ennen kuolemaansa.
Korjaus 12.9.2016: Poistettu oletus, että Aki Petteri Lehtinen olisi itse otsikoinut kirjoituksen. Otsikot ovat Helsingin Sanomissa yleensä toimituksen laatimia.
