Vesa Sirén kirjoitti Helsingin Sanomissa 29.4.2016 siitä, kuinka Kalevi Aho vertaa muun muassa maamme hallituksen yrityksille jakamia – haitallisiakin – tukia ja huonosti kohdennettuja – muun muassa Antti Herlinille ja Björn Wahlroosille jaettuja – maataloustukia tai hävittäjälentokoneen hintaa kulttuurille jaettuihin rahoihin. Aho ihmettelee menetettyjä verotuloja samalla kun yritykset jakavat osinkoja määrän, joilla Radion Sinfoniaorkesteri toimisi 1268 ja puoli vuotta. Kiusallinen kysymys kuuluu luonnollisesti, arvostaako hallitus kulttuuria, taidetta ja sivistystä vai ei. Surkea esimerkki kunnallispolitiikan puolelta tuli Sirénin tekstin loppupuolella: siinä muisteltiin blogia vuodelta 2009, jonka mukaan Harry Bogomoloff piti Ahon Huilukonserttoa hirveänä mökänä ja sontana.
Ahon talous- ja kulttuurikommentit ovat ehdottoman aiheellisia, mutta samalla Bogomoloffin tapaus osoittaa kiusallisella tavalla, kuinka vaikeaa niin sanottu korkeakulttuuri osalle kansastamme ja jopa päättäville tahoille voi olla. Aho on säveltänyt upeaa musiikkia, mutta vaikka se ei koskaan olekaan ollut sitä kaikkein repivintä avantgardismia, niin lyyrisinkin Aho voi olla joillekin aivan mahdotonta. Tämän takia Aho piti Bogomoloffia mänttinä, mutta millä tavalla Bogomoloff oli mäntti, jos hän sitä oli?
Oliko Bogomoloff mäntti, koska hän luokitteli Ahon konserton väärin mökäksi eikä tunnistanut teoksen lyyrisyyttä? Ehkä ongelman ydin ei ole tässä. Bogomoloff totesi, että ”[j]os kaikki moderni musiikki on tältä laidalta niin kyllä kansaa huijataan”. Aika iso osa modernia musiikkia on kylläkin vieläkin hurjemmalta laidalta, joten pitäisikö nyt pikemminkin sanoa, että Bogomoloff oli mäntti, kun julisti lausuntonsa asiasta, jota hän ei ilmeisesti tuntenut juuri lainkaan? Voi olla, mutta jostain kumman syystä hän ei itse tuntunut pitävän perehtyneisyytensä puutteellisuutta mitenkään ongelmallisena. Miksiköhän?
Ennen kaikkea Bogomoloffin mielipide paljastaa, että Ahon Huilukonsertto jäi Bogomoloffille täysin vieraaksi. Hän ei mitä ilmeisimmin hahmottanut siinä yhtään mitään mielekästä, miksi sitä pitäisi kuunnella. Teos ei saanut häntä edes ihmettelemään, miksi joku muu kuuntelee sitä. Toimittaja Ilkka Malmberg sentään ihmetteli joitain vuosia sitten, miksi moni kuuntelee Saariahon musiikkia, vaikka ei itse onnistunutkaan pääsemään siihen sisään.
Olisiko Bogomoloffille pitänyt tarjota Rautavaaran Cantus arcticus tai Hakolan Klarinettikonsertto? Vaikka nämä viimeksi mainitut teokset ovatkin suosituinta modernia musiikkia, niin silti pelkään pahoin, että nämäkin teokset voisivat olla Bogomoloffille aika vaikeita. En tiedä, kuinka musikaalinen Bogomoloff on tai kuunteleeko hän yleensä ollenkaan klassista musiikkia, mutta arvelen silti, että tie sekä klassiseen että moderniin klassiseen musiikkiin käy edelleen Vivaldin Vuodenaikojen ja Mozartin Eine kleine Nachtmusikin kautta. Äksöniä kaipaava nettipelisukupolven edustaja voi ehkä suosia vähän yrmympää Beethovenin tuotantoa.
Ikävä kyllä tämäkään ei oikein taida aina riittää. Klassisen musiikin kuunteleminen tuntuu kyllä olevan välttämätön ehto modernimman musiikin kuunteluun, mutta se ei ole riittävä ehto. Eräskin kuorossa laulanut ihminen ihmetteli minulle kerran Ravelin Sonaatista viululle ja sellolle, että onko se mielestäni kaunista musiikkia ja eräs Chopinin etydejä, scherzoja ja balladeja eli aika vaikeaakin ohjelmistoa soittava harrastelijapianisti ei moderniin musiikkiin koske pitkällä tikullakaan. Prokofjev vaikuttaa jo epäilyttävältä. Ei kannata tarjota Ligetiä, Messiaenia tai muuta vastaavaa.
Onneksi meillä ei sentään pystytetä rappiotaiteen näyttelyitä eivätkä säveltäjät saa syytteitä formalismista. Edes Perussuomalaisten muutama vuosi sitten julistama konservatiivinen kulttuuripoliittinen julistus ei ole estänyt orkesterikonsertteja tekemästä yleisöennätystä, vaikka ohjelmistoissa on myös selkeästi modernia musiikkia. Klassisen ja modernin musiikin menestystarinaa ei kuitenkaan rakenneta sillä, että rahaa syydetään orkesterin sijaan johonkin Ikean houkutteluun jollekin paikkakunnalle. Lisäksi jos taidetta ja kulttuuria jätetään yhä enemmän markkinoiden varaan, kulttuuritoimijoille voi tulla melkoinen kiusaus pelata lähinnä varman päälle ja etsiä tarjontaansa ennen kaikkea tunnettuja kassamagneetteja. En toivoisi, että oopperaan pitää houkutella yleisöä musikaaleilla tai orkesterikonserttiin elokuva-, peli- ja populaarimusiikilla.
