Vaikka klassinen musiikki julistetaan vähän väliä uhanalaiseksi tai ainakin silmälläpidettäväksi lajiksi, silti jostain ihmeellisistä ekolokeroista ilmestyy toisinaan musiikkia, joka klassisuudestaan huolimatta villitsee kansaa. Mutta mikä ihme on lisännyt Thomas Tallisin Spem in aliumin suosiota? Porno.
Fifty Shades of Greyn lukijat ovat innostuneet kuoromusiikista 1500-luvulta?! No niinhän se menee, että yksi asia johtaa toiseen, tämä kolmanteen ja tämä edelleen… Tämä Tallisin 40-ääninen motetti liittyy kuitenkin aivan toisenlaiseen kolminaisuuteen kuin sex, drugs and rock´n´roll, joten moinen tuotesijoittelu tuntuu aika yllättävältä. Voisikohan pornon avulla lisätä myös jätteiden lajittelua tai hillitä viikonloppubilettäjien örveltämistä? (Vanhentuneet hajuvedet ovat ongelmajätettä, tupakantumpit ja käytetyt kondomit sekajätettä, viinapullot voi nykyisin palauttaa ruokakauppoihinkin, särkylääkkeiden läpipainopakkaukset ovat PVC-muovin takia sekajätettä ja rikki raavitut rock-CD:t voi koteloineen heittää energiajätteisiin.) Kaikesta huolimatta Tallisin teos on todella kaunis!
Nähtävästi klassiselle musiikille mikään inhimillinen ei kuitenkaan ole vierasta: Vaslav Nijinskin koreografia Debussyn Faunin iltapäivään herätti pahennusta masturbointia muistuttavalla kohtauksellaan, Ingmar Bergman luonnehti Wagnerin Tristan ja Isoldea viisituntiseksi yhdynnäksi ja itse kukin voi kuunnella, millaista musiikkia Sibelius liitti Kullervon ja hänen sisarensa surulliseen seksuaalihistoriaan.
Oopiumihuurut löytyvät Berliozin Fantastisesta sinfoniasta ja rockin esiasteet jo renessanssiajan ränttätänttämusiikista – luonnollisesti unplugged-versioina. Kansallisoopperan tämän syksyn tarjonnassa ainakin langetetaan kirouksia, kiristetään, petetään, puukotetaan, ammutaan ja haudataan elävältä, joten on ihme, ettei moista kielletä lapsilta. Ainakin ikärajasuositukset olisivat tarpeen. K-18 -luokittelun jälkeen voitaisiin nähdä kaulukset pystyssä takaovesta sisään livahtavia teinejä pyrkimässä Alkon sijasta väärennetyillä papereilla oopperaan. Parhaimmillaan kokemus voisi olla sekä koukuttava että päihdyttävä.
Ei tarvitse turvautua pornoon löytääkseen klassista musiikkia. Sitä tyrkytetään muun muassa mainoksissa, elokuvissa, televisiosarjoissa, jonotusäänissä, kauppakeskusten muzakissa, kännyköiden soittoäänissä tai vaikka missä. Oikeastaan moni tunteekin klassista musiikkia enemmän kuin tietää tuntevansa. Silti toivoisin, ettei kuuntelemani musiikki toisi mieleeni jäätelöä, autoja, autovahaa, kahvia, punajuuria, kuulosuojaimia, nyyhkyleffoja, särkylääkkeitä tai sitä pornoa. Aina assosiaatiot eivät kuitenkaan ole näin tylsiä. Monet muistavat vaikka Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu. Kannattaa katsoa ja kuunnella.
Finlandian suomalaiset tuntevat muutenkin kuin elokuvista ja monille se on jopa Maamme-laulua tärkeämpi itsenäisyyssymboli. Silti kaikki koululaiset eivät kuulemma tiedä, että Sibelius oli suomalainen säveltäjä! Euroopan nykytilanteessa olisi parempi, etteivät kreikkalaiset tietäisi Sibeliuksen suomalaisuutta, jottei Sibeliuksen musiikki lisäisi heidän sydäninfarktikuolleisuuttaan suomalaiselle tasolle. Sama ongelma voi kreikkalaisten kohdalla olla myös Haydnin Keisarikvarteton toisella osalla: se on nykyisin tunnetumpi Saksan kansallislauluna.
Uutiset eivät ole kertoneet, paljonko eurokriisimaiden konserteissa on viime aikoina soitettu Beethovenin Yhdeksättä sinfoniaa, vaikka tämän maailmoja syleilevän sinfonian valjastaminen Euroopan unionin markkinaliberalistisen liittovaltiopolitiikan mannekiiniksi onkin suunnilleen yhtä perusteltua kuin samaistaisi Brysselin direktiivit Eurooppaan ja eurooppalaisuuteen. Olikohan Eurohymnin valitseminen kyseisestä sinfoniasta sittenkään loppuun asti mietitty juttu? Kellopeliappelsiini -elokuvan nähneet voivat nimittäin assosioida hymnin sellaiseen käyttäytymiseen, jolla ei kyllä Nobelin rauhanpalkintoa saada. Voi olla turvallisempaa palata pornoon (tai melkein…) ja kuunnella Griegin lyyristä kappaletta Erotik, vaikkei se tittytainmentiksi kelpaisikaan.
