Ei uskoisi, että klassinen musiikki (siis mikä?) voi olla niinkin poliittisesti ladattua kuin se viime aikoina on ollut. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä on höykytetty milloin missäkin hänen kiinnostumattomuudestaan klassiseen musiikkiin niin, että voi kysyä, päästetäänkö hänet jatkamaan toimessaan ensi hallituskaudella. Eivät maistuneet Savonlinnan oopperajuhlien satavuotisjuhlat, ja ennen Olkiluodon kolmatta ydinvoimalaa valmistuneen uuden uljaan Musiikkitalon avajaisetkin olivat hänelle vain kilistelytilaisuus. Eikä todellakaan käy kateeksi, kun ministerimme joutuu nipistämään Kansallisoopperan saamista veikkaustuloista osan Valtion taidemuseolle.
Luultavasti Paavo-parkaa höykytetään näistä valinnoista koko hänen ministerikautensa, joten voi toivoa hänelle vain poliitikolle tyypillistä paksunahkaisuutta. Olisikohan sittenkin pienemmän riesan tie mennä iloisesti kilistämään muun klassisen juhlaväen mukaan, kun kutsu käy? Viran puolestahan ministerin pitäisi joka tapauksessa kiinnostua kaikenlaisesta kulttuurista ja etenkin siitä, jota valtion vakavissa virallisissa juhlatilaisuuksissakin niin helposti tarjotaan.
Ministerimme kävi urheasti Pietarin homofestivaaleilla antamassa tukeaan Venäjän ahtaalla eläville seksuaalivähemmistöille. Olisipa Tšaikovskin aikanakin ollut joku seksuaalivähemmistöjä puolustava ministeri, niin upean Kuudennen sinfonian jatkona saattaisi nyt olla Seitsemäs ja Kahdeksaskin… Mitäköhän seksuaalivähemmistöjen asemalle tapahtuisi Venäjällä, jos heidän musiikinopettajansa voisivatkin aivan huolettomasti kertoa oppilailleen, että Tšaikovski oli… tuota, miten sen nyt sanoisi… hän siis… hän ei siis rakastanut naisia. Mutta ei nyt puhuta tästä liikaa, etteivät seuraavat Tšaikovski-kilpailut mene pilalle… Ei kun sanotaan asia suoraan! Tšaikovski oli homo. Eikä tämä tee Joutsenlammesta yhtään vähemmän ihanaa. Kuunnelkaa vaikka! Mutta muistuttavatko Venäjän ihmisoikeuksista huolestuneet tästä venäläisiä poliitikkoja tai ketään muutakaan?
Ajatellaan välillä taas armasta isänmaatamme: kun Suomen kunniakas urheilumaine on ailahteleva eikä eurokriisin keskellä näytä oikein selvältä, pidetäänkö Suomea hyvänä vai pahana, niin Saariahot, Saloset ja Sarasteet vievät Suomen mainetta maailmalle. Kun Kiina levittää historiaansa ja ajatuksiaan kaupallisen klassisen radiokanavan kautta Suomeenkin, niin ainakin ulkoasiainministeriön ja varmaan työ- ja elinkeinoministeriönkin olisi syytä kiinnostua klassisesta musiikista. Kohta Kiinasta tulee nimittäin kaikenlaisen roinan lisäksi suurin osa maailman klassisen musiikin soittajistakin.
Mutta kuinka kummassa klassinen musiikki voi olla näin kauhean vakava asia? Vaikka Jimi Hendrix nousisi haudastaan, niin yhdenkään ministerin poissaolosta ei saataisi uutisotsikoita. Klassisista juhlista ei sen sijaan ilman sanomisia lipsuta eikä luisteta. Mutta miksi ihmeessä? Taitaa olla syytä ottaa selvää, mistä oikein on kysymys. Miksi jättää näin hämmästyttävä kulttuuri-ilmiö vain elitistien pyöriteltäväksi? Miksi se on vain vähemmistön musiikkia? Otetaan se itse haltuun, ja nyt vain kaikki Paavotkin mukaan! Alkuun pääsee helposti vaikka lainaamalla kirjastosta vinon pinon klassisia levyjä keskiajalta nykypäivään. Ystävälliset kirjastotädit auttavat tarvittaessa varmasti mielellään. Nettilinkeistäkin löytyy vaikka mitä – ihan laillisesti. Uusi tuttavuus voikin avata monelle uusia maailmoja eikä tarvitse edes myydä sähkökitaraa tai käydä parturissa. Kuunteleminen riittää.
Teoreettisen filosofian opiskelija Ilkka Vartiainen ei unohda kestävän kehityksen kulttuurisarkaa, vaan syöksyy blogissaan diletantin innolla klassisen musiikin syövereihin ja tähyilee samalla levyröykkiöiden alta maailman menoa. Lukekaa korvillanne!
