Ai mitä? Eivätkö kaikki vielä olekaan luopuneet levyistä? Eikös kaikki musiikki löydy jo netistä? No tällä kertaa on kyse Yle Radio 1 -kanavan jokaviikkoisesta ohjelmasta Näistä levyistä en luovu, jossa kuullaan muun jutustelun ohella milloin kenenkin valitsemia mielilevyjä.
Vaikka ohjelman otsikko saattaakin maistua hieman vanhentuneelta, enimmäkseen musiikki on tosiaan tullut levyiltä. Toisinaan jotkut ovat turvautuneet YouTubeen, mutta musiikkitallenteiden formaatti ei oikeastaan ole se syy, miksi aprikoin kyseisen ohjelman nimeä. Ohjelman otsikon ongelmanahan on, että joskus me luovumme kaikesta. Aivan kaikesta. Ja sitten ei ole enää jäljellä itse luopujaakaan. Tai ainakaan toistaiseksi elimistömme vanhenemisesta seuraavaa kuolemaa ei ole onnistuttu estämään. Itse kukin voi toki pohtia, olisiko vaikka klassinen musiikki tai jokin muu asia riittävän hyvä syy elää ikuisesti…
Ehkä pitäisi sanoa, mistä levyistä ei haluaisi luopua. Mehän emme tarkemmin ajatellen luovu niistä levyistä tai yleensäkään sellaisista asioista, jotka eivät merkitse meille mitään. Joskus kuitenkin huomaamme ymmärtävämme menettämiemme asioiden merkityksen vasta, kun olemme joutuneet niistä luopumaan. Ihminen tuppaa turtumaan arjessa itsestään selvinä pitämiinsä asioihin. Kun meille tutusta kauniista ympäristöstä onkin tullut rakennustyömaa, havahdumme huomaamaan, kuinka merkityksellinen menetetty ympäristö olikaan, tai jos menetämme ystävän, jota olemme ties mistä syystä pitkään laiminlyöneet, tajuamme surkeasti, mitä on tapahtunut. Kotona lojuvat levyt toimivat huomattavasti huolettomampina esimerkkeinä itsestäänselvyyksinä unohtamistamme asioista. Kirjastosta lainaamamme levyt testaavatkin tehokkaammin, mistä levyistä emme halua luopua, kun lainojen säännölliset palautukset tai uusimiset laittavat valitsemaan, mitä haluamme lainata yhä uudestaan ja varaukset vievät välillä levyt käsistä.
Mainitun radio-ohjelman kiehtovuus on toisaalta musiikkivalintojen yllätyksellisyydessä, toisaalta siinä, että pääsee tutustumaan muista yhteyksistä tunnettujen ihmisten vähemmän tunnettuihin mielenmaisemiin. Vajaa tunnin ohjelmaan ei kuitenkaan mahdu paljoa musiikkia, kun keskustelukin vie melkein puolet ohjelma-ajasta ja siksi moni kappale häivytetään kesken kaiken pois. Lisäksi usein halutaan tarjota edes pieni maistiainen teoksesta, joka muuten olisi ohjelmaan aivan liian pitkä. Tämän takia ohjelmalla voi nähdä jopa tahatonta symbolista merkitystä: jotainhan meiltä melko varmasti jää kesken elämämme loppuessa.
Kannattaa kuitenkin huomata, mitä Risto Nordell totesi Wagnerin oopperoista tämän kuun ensimmäisessä Riston Valinta -ohjelmassaan: aikakäsitys pitää laittaa aivan uusiksi, koska tarjolla ei ole pikaruokaa, vaan kuuden ruokalajin pitkä illallinen, jonka lopuksi kärsivällisyys palkitaan. Pikavoittojen ja kvartaalitalouden oloissa moinen kokemus voi olla aika vieras, eikä Näistä levyistä en luovu -ohjelmakaan pysty tällaista kokemusta välittämään, vaan ohjelma tulee väistämättä korostaneeksi hetken vaikutelman merkitystä. Tämän takia toimivinta musiikkia ohjelmassa ovatkin pienet, kokonaan kuultavat miniatyyrihelmet. Lyhyt kesto ei kuitenkaan tee hyvästä kappaleesta mitään Mäkkärin pikamättöä, vaan parhaat kappaleet jäävät ensikuulemalla askarruttamaan ja avaavat joka kuuntelukerralla uusia puolia, eikä niitä pysty kertakäytöllä kuluttamaan puhki. Olkoot esimerkkeinä vaikka monet Chopinin teokset.
Mutta mistä levyistä joudun luopumaan? Kun tällaisessa blogissa ei soiteta mitään, voin huoletta valita pitkästä listasta sellaisia pitkiä levyjä, joiden merkitys ei oikein aukea pienen näytteen perusteella, vaan jotka on syytä kuunnella kokonaan – sikäli kuin on valmis käyttämään rajallista aikaansa moiseen:
Victorian Tenebrae. Ei kuitenkaan ainoa Lumen valon esitys, jota kuuntelenyhä uudelleen.
Malcom Bilsonin ja John Eliot Gardinerin johtaman The English Baroque Solists -orkesterin esittämät Mozartin pianokonsertot. Ihastuin kuultuani 26. eli Kruunajaiskonserton esityksen.
Tšaikovskin Kuudes sinfonia, Leningradin filharmonikkojen esitys Jevgeni Mravinskin johtamana. Välillä tuntuu, että tämä on ainoa oikea levytys tästä sinfoniasta.
Simon Rattlen ja Philharmonia-orkesterin Sibelius-levytys, jonka kiehtovuus on soitettujen teosten ohella myös siinä, kuinka luontevasti Viides sinfonia jatkaa siitä, mihin Öinen ratsastus ja auringonnousu loppuu.
Bergin Wozzeck, mutta nimenomaan Claudio Abbadon johtama elävä esitys vuodelta 1987.
Messiaen: Aikojen lopun kvartetto, esittäjinä Luben Yordanoff (viulu), Albert Tétard (sello), Claude Desurmont (klarinetti) ja Daniel Barenboim (piano). Levyn tekstin mukaan säveltäjä olisi hyväksynyt tämän esityksen.
Loppukevennykseksi (vai raskaammaksi versioksi?)vielä aikojen lopun jälkeen Uri Cainen muunnelmat Bachin Goldberg-muunnelmista. Näiden muunnelmamuunnelmien rikkaus ei selviä, ellei kuuntele kokonaan, mistä kaikista tyyleistä on otettu aineksia mukaan. Ups, nyt meni vähän sivuun klassisesta musiikista… Palataan kaidalle polulle seuraavassa tekstissä, kunhan sen aika taas on.
