Wienin filharmonikot konsertoi Tampere-talossa huhtikuun 28. päivä, joten Vesa Sirén sai hyvän syyn haastatella Helsingin Sanomille 19.4. orkesterin puheenjohtajana toimivaa Daniel Froschaueria. Orkesteria ovat johtaneet monen vanhan kuuluisan kapellimestarin ohella muutamat suomalaisetkin kapellimestarit, joista Susanna Mälkki ja Sakari Oramo pitävät Wienin filharmonikoita maailman parhaana orkesterina. Mutta miksi?
Sirénin tekstin mukaan ratkaisevaa on sointitraditio, jossa jopa orkesterin oboet ja käyrätorvetkin ovat omanlaisiaan. Silti Froschauerilla on vielä oma lisäselityksensä:
”Yksi perustajistamme oli soittanut Beethovenin johdolla yhdeksännen sinfonian kantaesityksessä, ja orkesterimme teki tiivistä yhteistyötä Anton Brucknerin ja Gustav Mahlerin kanssa, jotka sävelsivät juuri Wienin filharmonikkojen sointi-ihanne mielessään.”
Mutta hetkinen… mitenkäs se olikaan sen Beethovenin Yhdeksännen sinfonian kantaesityksen kanssa…? Erilaisten kertomusten mukaan Beethoven halusi kyllä johtaa kantaesityksen, mutta orkesteri ei tosiasiallisesti seurannut häntä, ja aplodien aikaan hän jatkoi johtamista kuulematta mitään. Alttosolistin piti kääntää Beethoven yleisöön päin, jotta säveltäjä olisi huomannut ottaa suosionosoitukset vastaan.
On aika ilmeistä, ettei umpikuuro Beethoven olisi voinut millään vakavasti otettavalla tavalla vaikuttaa Wienin filharmonikoiden sointitraditioon, vaikka kaikki Yhdeksännen sinfonian kantaesityksen esittäjät olisivat olleet 18 vuotta myöhemmin perustamassa orkesteria – puhumattakaan sitten sen perusteella, että sinfonian kantaesittäjistä yksi, siis yksi, oli orkesterin perustajajäsen. Hänkö sitten tosiaan välitti kuurolta säveltäjältä sointi-ihanteen koko myöhemmin perustetulle orkesterille ja sitä johtaneelle kapellimestarille liian vähän ja huonosti harjoitetun kantaesityksen perusteella? Mahlerin vaikutusta orkesterin sointitraditioon voi edes hieman mielekkäämmin spekuloida, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo yli sata vuotta.
Jostain kumman syystä olennaista on siis sointitraditio eikä vain hieno sointikulttuuri. Ei riitä, että orkesterimuusikot soittavat erinomaisesti ja kapellimestari säätää orkesterin soinnin ihanteensa mukaiseksi. Tarvitaan lisäksi traditio. Mutta miksi traditionaalista orkesterisointia pidetään myös ihanteellisena? Mitä ilmeisimmin ajatuksena on, että traditionaalinen sointi olisi myös aito, alkuperäinen ja siten luotettava Beethovenin, Brahmsin, Brucknerin tai Mahlerin teoksia esitettäessä.
On kuitenkin melkoisen vaikea todistaa, että jonkin orkesterin sointi-ihanne olisi merkittäviltä osin säilynyt yli 175 vuoden tai edes sadan vuoden ajan, mutta muutamien vuosikymmenien takaa saadaan vertailukohteiksi sentään jonkinlaisia likiarvoja äänitteiden avulla. Äänitteet kuitenkin paljastavat, että erilaiset ihanteet elävät aika vahvasti ajassa. On toki mielenkiintoista kuunnella Bruno Walterin ja Wienin filharmonikkojen vanhoja levytyksiä Mahlerin Das Lied von der Erdestä ja yhdeksännestä sinfoniasta, koska Walter toimi Mahlerin assistenttina ja kantaesitti kyseiset teokset Mahlerin kuoleman jälkeen, mutta mitä pitäisi nykyisin ajatella vaikka Karl Böhmin Beethoven-levytyksistä?
Mitä ilmeisimmin legendaa Wienin filharmonikkojen perustajajäsenestä soittamassa Beethovenin Yhdeksännen sinfonian kantaesityksessä on vaalittu huolella, mutta onko moiselle legendalle todellista tarvetta? Tarvitaanko sitä juuri nyt, kun orkesteri aikoo esittää Beethovenin sinfoniat sarjana suurissa kaupungeissa? Jos kyseinen legenda auttaa orkesterin soittajia ajattelemaan, että he tekevät jotain aivan erityistä, niin ehkä legenda on hyödyllinen innostaja. Onhan legenda samalla kaunis todiste siitä, että klassisessa musiikissa ei todellakaan tavoitella pelkkiä hetken hiteiksi kelpaavia päiväperhoja vaan huomattavasti paremmin aikaa kestäviä ja kulttuurissamme säilyttämisen arvoisia asioita.
