”Täh? Emmä vaan tajuu…” on yksi sivistyneimmistä ilmaisuista, joita klassisen musiikin perusohjelmistoa kuunteleva käyttää kohdatessaan täysin käsittämättömäksi kokemaansa nykymusiikkia. No, säveltäjän pitää tehdä, mitä säveltäjän pitää tehdä eli huolehtia siitä, ettei ainakaan ammattilaisten mielestä alita pahasti rimaa liiallisella helppotajuisuudella. Tällöin suuren yleisön suosiota voi kuitenkin joutua odottamaan aika kauan. Pahimmissa tapauksissa peruskansalaisten keskuudesta saattaa kuulua mutinaa keisarin uusista vaatteista ja syntyä vaikutelma, että säveltäjien innovatiivisuuden ja yleisön vastaanottokyvyn välillä olisi noin sadan vuoden kuilu.
Mitä kummallisimpien teosten villeimpiä piirteitä on selitelty varta vasten kirjoitetuissa kirjoissa, sanomalehdissä, radio- ja televisiohaastatteluissa, mutta toisinaan törmää yllättävään väitteeseen, ettei nykymusiikkia tarvitsekaan ymmärtää. Sen kun vain kuuntelee – ihan ennakkoluulottomasti. Tästä herää kuitenkin hieman kiusallisia kysymyksiä… Onko yhdentekevää, ymmärtääkö tavallinen perusjätkä yhtään mitään, vaikka ammattilaiset olisivatkin selvillä, missä mennään? Toivottavasti ei. Vai eivätkö alan ammattilaiset itsekään ymmärrä koko hommasta mitään? Vanhat vitsithän kertoivat säveltäjistä, jotka eivät pystyneet kuulemaan, soitettiinko heidän teoksiaan oikein vai väärin. No eiköhän tämän herjan parasta ennen -käyttöpäivä ole jo ohi. Olettavatko ymmärryksen puutetta tarjoavat, että yleisö yrittäisi ymmärtää musiikkia jotenkin samoin kuin luettua tekstiä? Tuskin. Joka tapauksessa väite, ettei musiikkia tarvitsisi ymmärtää, jättää täysin käsittämättömäksi sen ilmiön, että kantaohjelmistoa kuunteleva yleisö kokee jotenkin ymmärtävänsä, mitä kuulee.
Mitä kuulija oikeastaan tarkoittaa, kun hän toteaa, että jokin musiikki on hänelle täysin käsittämätöntä eikä hän ymmärrä sitä? Mitä luultavimmin kyse on siitä, ettei hän pysty saamaan ihmettelemästään musiikista minkäänlaista esteettistä kokemusta. Musiikki on niin vierasta, että ainoaksi elämykseksi jää outous, vieraus. Jos kuulijan valitus ymmärtämättömyydestä tulkitaan tällä tavalla, on ilmeistä, ettei kuulijaa lohduta tippaakaan, jos hänelle väitetään, ettei hänen tarvitsekaan ymmärtää eli saada esteettistä elämystä, kun hän sellaista kaipaa.
Vai olisiko kyse siitä, ettei kuulijan tarvitsisi ymmärtää sävellystä samalla tavalla kuin säveltäjä tai esittäjä tai kukaan muukaan? Ilmeisesti ei, koska ongelmahan oli, ettei hämmentynyt kuulijaparka ymmärrä kappaletta millään tavalla. Ehkä kyseessä on toive, että kunhan kuulija vain jotenkin saadaan suostuteltua kuuntelemaan outoa teosta riittävän monta kertaa, niin lopulta teos avautuisi ymmärrettäväksi? Toimittaja Ilkka Malmberg yritti tällä tavalla urheasti ymmärtää Kaija Saariahon La Passion de Simonea, mutta ei kokenut onnistuneensa – vielä. Kun näin kävi, Malmbergin ennakkoluulottomuus asetettiin epäilyksenalaiseksi.
On vaikea todistaa kenenkään ennakkoluulottomuutta tai sen puutetta – edes omaansa – mutta ennakkoluulottomuus taitaa olla vähän samanlainen juttu kuin spontaanius. On vaikea olla spontaani, jos moiseen kehotetaan ja jos pyydetään ennakkoluulottomuutta, silloin epäluulot heräävät helposti. Eiköhän olisi syytä vain hyväksyä se tosiasia, että aikaisemmin kuulemamme musiikki vaikuttaa väistämättä siihen, miltä myöhemmin kuulemamme kappaleet meistä kuulostavat?
Entäs jos olisimmekin reilusti ennakkoluuloisia ja valitsisimme kuunneltavaksemme musiikkia, joka on meille vain osittain outoa? Kun tutustuisimme meille outoihin ilmiöihin muuten tutulta tuntuvan musiikin yhteydessä, oppisimme vähitellen, miten oudommat ominaisuudet toimivat meidän entuudestaan ymmärtämämme musiikin kanssa. Laajennettuamme näin ymmärtämämme musiikin aluetta, voimme jälleen tutustua uusiin juttuihin valitsemalla yhä uudestaan vain hieman kummalliselta kuulostavia teoksia.
Jos sen sijaan hyppäämme suoraan läpeensä vieraaseen teokseen, minkään suhdetta mihinkään on hankalaa tajuta. Tämän takia ihmettelen – ihan ennakkoluuloisesti – auttoiko Malmbergiä parhaalla mahdollisella tavalla hypätä heti Saariaho-yrityksen jälkeen kuuntelemaan Paavo Heinistä. Onneksi Malmberg sai tuekseen tekstin, mutta puhtaasti musiikkia ajatellen hän taisi sittenkin saada enemmän irti Honeggerista. Entä jos Malmberg olisikin ensin kokeillut vaikka Lisztiä tai Wagneria ja näiden jälkeen vaikka Skrjabinia, Debussytä, Ravelia, Prokofjevia, Šostakovitšia, Bartókia, Stravinskya, Ivesia, Varèsea, Bergiä, Schönbergiä, Weberniä, Lutoslawskia, Pendereckiä, Ligetiä, Messiaenia, Stockhausenia, Beriota, Boulezia, Cageiä… Tällainen vain suuntaa antava lista on kai liiankin pitkä, mutta veisikö pitempi tie joskus varmemmin perille, kuten vaikka nauttimaan helpommin Saariahon ja Heinisen musiikista?
Onneksi nykyisessä nykymusiikissa vallitsee tyylillinen moninaisuus, joten tarjolla ei ole pelkkä änkyrämodernisista aivojumppaa, vaan sävellyksiä syntyy lähes joka makuun. Helppotajuisimmasta päästä ovat luultavasti monet Pärtin teokset. Myös esimerkiksi Kimmo Hakolan Klarinettikonsertosta näyttää tulevan uuden musiikin yleisönsuosikki, aivan kuten Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksestakin tuli jo pitkän aikaa sitten. Olen kuitenkin kuulevinani jostakin tyytymätöntä mutinaa, että kyllä sitä kuitenkin pitäisi sitä Heinistäkin kuunnella…
Teoreettisen filosofian opiskelija Ilkka Vartiainen ei unohda kestävän kehityksen kulttuurisarkaa, vaan syöksyy blogissaan diletantin innolla klassisen musiikin syövereihin ja tähyilee samalla levyröykkiöiden alta maailman menoa. Lukekaa korvillanne!
