Mitä saadaan, kun valtavaan orkesteriin, jossa on mukana muun muassa piano, celesta, harmoni ja mandoliini, yhdistetään urut, kahdeksan laulusolistia, kaksoiskuoro, poikakuoro, enkelikuoroja, Luova Henki, Jumala, Jeesus, luontoa eläimineen, siunattuja poikia ja syntisiä, neitsyt Maria, Faust…? Saadaan Mahlerin Kahdeksas sinfonia, jolle kantaesityksen järjestäjä antoi lisänimen Tuhannen sinfonia.
Voi laupias taivas! Tai vähintään koko universumi, joka Mahlerin mukaan soi tässä sinfoniassa. Mitä ihmettä tällaisesta oikein pitäisi ajatella? Onko kyseessä paraatiesimerkki länsimaisen ihmisen kyltymättömyydestä, pahimman pään pöhöttymä, jossa ei ainakaan antiikin kohtuuden ihanteesta ole mitään jäljellä? Vai pitäisikö ajatella, että onpahan säveltäjä kerrankin päässyt toteuttamaan unelmiaan ilman turhia tehostamis- ja tulosvastuutavoitteita? Tähän sinfoniaan verrattuna jopa jotkin Tallisin ja Striggion 40-ääniset kuoroteokset tai Beethovenin järkälemäinen Hammerklavier-pianosonaatti vaikuttavat kovin kohtuullisilta.
Samantapaista, vaikkakin pienemmällä koneistolla toteutettua turhan vaatimattomuuden välttelyä löytyy kyllä myös esimerkiksi Richard Straussin Sankarin elämässä, Kuolemassa ja kirkastuksessa, Alppisinfoniassa ja Näin puhui Zarathustrassa tai Wagnerin mittavimmissa oopperoissa. Olisihan Zarathustran säveltäminen apollonisen kohtuullisella tasapainolla, uusklassiseen tyyliin, ollut outoa, eikä uskontojen ja myyttien ikuisuusaiheita voi säveltää vaatimattomasti, mutta silti moni mammuttiteos pistää kysymään, onko säveltäjää vaivannut jonkinlainen alemmuuden tunne, jota pitää peittää. Sama vaiva, joka Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa ahdisti Paavoa oppineiden parissa: Ei riitä. Ei riitä. Ei riitä… Vai mitä pitäisi ajatella, kun Stockhausen sävelsi oopperasarjansa Valo (Licht) Keskiviikko-osaan Helikopterikvarteton, johon tarvitaan jousikvartetin lisäksi neljä helikopteria sekä kasa televisio- ja äänentoistotekniikkaa? Ja tämäkin on vain osa melkein 30-tuntista oopperapakettia. Mitä vielä tämän jälkeen?
Toisaalta melkein kaikkeen tottuu – tai turtuu. Innokkaimmille wagneriaaneille viiden tunnin oopperailta on suorastaan ihanteellinen. Pituus on vieläkin taivaallisempi kuin Schubertin Suuressa C–duuri-sinfoniassa. Mutta millaisia ihmisiä meistä kasvaa, jos himoitsemme yhä valtavampia spektaakkeleita? Tuleeko meistä yhä lisää ja lisää himoitsevia kulttuurin – ja kaiken muunkin – kuluttajia, joiden nälkää ei tyydytä mikään, vai opimmeko valtavien teosten kautta keskittymistä, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä – sitä, jolla Šostakovitšin 15. jousikvarteton kuutta hidasta osaa kuuntelee yhteensä yli 35 minuuttia kuin tyhjää vain. Teos on kaunis, kunhan siihen malttaa tutustua.
Klassista musiikkia ei yleensä yhdistetä paheellisiin elämäntapoihin, mutta tyydyttävätkö megalomaaniset teokset tarpeitamme vai totuttavatko ne meidät odottamaan, toivomaan, vaatimaan aina vain lisää ja lisää? Siirtyykö tämä asenne muihinkin elämäntapoihimme, joissa kulutamme luonnonvaroja aivan tolkuttomasti ja ainoastaan maksimaalinen voitto on riittävä? Pitäisikö ylettömiin teoksiin laittaa varoitustarra: teos voi vaarantaa tyytyväisyytesi. Ja pitäisikö henkiseksi laihdutuskuuriksi tarjota wieniläisklassikkoja ja kamarimusiikkia? Hätätapauksissa voisi tarttua Webernin ja Kurtágin miniatyyreihin.
Onneksi mastodontteja voi jo pelkästään käytännön syistä säveltää aika harvoin, eivätkä läheskään kaikki säveltäjät ole omaksuneet ihanteekseen olympialiikkeen mottoa citius, altius, fortius, vaan ovat huomanneet, että kiinnostavuus löytyy muualtakin kuin äärimmäisyyksien tavoittelusta. Kannattaa kuunnella vaikka Chopinia. Mutta jos joskus vajoamme Todella Isojen Teosten syövereihin, silloin kannattaa keskittyä rauhassa ja ottaa ne – sopivina annoksina – lääkkeeksi järjettömän kiireistä elämäntapaa vastaan.
