Elokuun lopulla Esa-Pekka Salonen johti Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin opiskelijoista koottua sinfoniaorkesteria ja solistina oli sellisti Jonathan Roozeman. Onneksi Yleisradio lähetti konsertin koko kansankin kuultavaksi. Olin kuitenkin hieman ihmeissäni, kun Helsingin Sanomien radio-ohjelmatietojen mukaan konsertissa ensimmäisenä esitettävä teos olisikin Sibeliuksen Lemminkäissarja eikä Steven Stuckyn Radical Light tai Salosen Mania. No voihan konsertin ohjelmisto tai sen järjestys välillä vaihtua, mutta mitä kummaa? Konsertti alkoi sittenkin Stuckyn teoksella ja jatkui Salosen Manialla. Lemminkäinen lähti Saaren neitojen pariin vasta väliajan jälkeen. Miksi Helsingin Sanomissa konsertin teokset olivat väärässä järjestyksessä?
Tekevälle sattuu, mutta tapaus jäi vaivaamaan, joten tarkistin asian Yleisradion ohjelmaoppaasta. Aivan! Siellä konsertin teosten järjestys oli käännetty väärin päin. Siitä huolimatta, vaikka Sibelius-Akatemian Tapahtumasyksy 2017 -vihkonen esittää tiedot konsertin ohjelmistosta aivan oikeassa järjestyksessä. Mitä ihmettä Yleisradio oikein kuvittelee saavuttavansa kääntelemällä ja vääntelemällä konserttien ja radio-ohjelmien ohjelmatietoja todellisuudesta poikkeavaan järjestykseen? Edellä mainittu kerta ei nimittäin todellakaan ollut ensimmäinen. Erinäisissä ohjelmissa, kuten esimerkiksi Ajassa soi tai Aikamme suomalaista musiikkia, teoksia on esitetty eri järjestyksessä kuin mitä ohjelmatiedoissa on kerrottu.
Jotainhan Yleisradio arvelee moisella menettelyllä voittavansa, kun kerran niin tekee, eikä kyse varmaankaan voi olla mistään muusta kuin kuulijoiden määrästä. Näyttää siltä, että jostain syystä Yleisradiossa klassista musiikkia jaetaan edelleenkin kahteen kastiin eli siihen Pahaan Uuteen Musiikkiin, jonka ei oleteta keräävän suuria kuulijamääriä ja sitten siihen tavalliseen, yleisöystävälliseksi oletettuun, tuttuun ja turvalliseen musiikkiin, jota yleisön oletetaan oikeasti haluavan ohjelmistoon. Sitten ohjelmalle yritetään haalia kuulijoita lupaamalla radion ohjelmatiedoissa ensin se suosituimmaksi oletettu teos, vaikka todellisuudessa aluksi tarjotaankin jotain vähemmän tunnettua, vaikeammaksi tai vähemmän suosituksi oletettua ja laitetaan kuulija odottamaan sitä ensin mainostettua suosikkiteosta. Eli kohdellaan kuulijaa vähän niin kuin lasta, jolle luvataan jälkiruokaa, mutta työnnetään kuitenkin ensin nenän eteen maksalaatikkolautanen ja sanotaan, ettei jälkiruokaa tipu, ennen kuin lautanen on tyhjä.
Yrittääkö Yleisradio vähän kyseenalaisella tavalla kasvattaa ihmisiä? Jos yrittää, niin ei ainakaan rehellisyyteen. Eikä ole mitenkään miellyttävää huomata, että Yleisradio suhtautuu kuulijoihinsa hieman alentuvasti. Lisäksi moisesta menettelystä jää sellainen vaikutelma, ettei Yleisradio oikein itsekään usko omaan tuotteeseensa, mikä on pitkän päälle aika ongelmallinen asenne. Alussa mainitun konsertin tapauksessa Yleisradio tuli myös vähätelleeksi Stuckyn ja Salosen teoksia, mikä on heidänkin kannaltaan vähemmän mairittelevaa. Etenkin kun heidän teoksensa eivät ole mitään kaikkein änkyrämodernistisinta pakkopullaa, vaan menneiden vuosikymmenten avantgardismiin verrattuna melkoisen yleisöystävällistä musiikkia. Ehkä Salonen voi kuitenkin olla mielissään siitä, että vanha maine Korvat auki -yhdistyksen ja Avantin kauhukakarana kantaa näinkin pitkälle – jos asialla on hänelle mitään väliä.
On ymmärrettävää, että kun ohjelmia tehdään ja konsertteja lähetetään, niin halutaanhan niille kuulijoita, mutta kun kerran kyseessä on Yle Radio 1 eikä mikään mainostuloja hinkuva kaupallinen kanava, niin pitääkö niitä kuulijoita saada vaikka kepulikonsteilla, pienellä vilpistelyllä? Yleisradion suuri merkitys on juuri siinä, että se voi lähettää sellaista musiikkia ja sellaisia ohjelmia, joita kaupallisten kanavien ei taloudellisista syistä kannata edes yrittää tarjota olettamilleen mainosten uhreille. Tämä koskee erityisesti kanavaa Yle Radio 1, jonka musiikkitarjonnassa klassinen musiikki on aivan keskeisessä asemassa.
Klassisen musiikin saamaa yhteiskunnallista tukea perustellaan jatkuvasti vetoamalla sen korkeaan laatuun, eikä tällaista tukea oikein millään muullakaan voi perustella. Sama koskee myös Yleisradiota ja erityisesti kanavaa Yle Radio 1. Laadun objektiivinen mittaaminen on kuitenkin aika vaikeaa ja siksi korkeakulttuuri joutuu helposti kohtaamaan kiusallisia kysymyksiä siitä, miksi populaarikulttuuri sittenkin saa niin paljon enemmän jopa maksavaa yleisöä. Eikös demokraattisessa yhteiskunnassa kansalle pitäisi antaa juuri sitä, mitä kansa oikeasti haluaa? Tällöin asioiden arvoa hyvin äkkiä mitataankin laadun sijaan määrällä.
On surullista, että markkinayhteiskunta onnistuu pakottamaan markkinoiden paineesta riippumattomiksi halutut kulttuuritoimijat toimimaan sittenkin markkinoiden ehdoilla. Kun eräänkin kerran ihmettelin, millä perusteilla kaupunginkirjastot hankkivat aineistoaan, eräs kirjastonhoitaja totesi, että aineiston laatua on vaikea arvioida, mutta lainakertojen lukumäärä on helppo laskea. Onneksi kirjastot eivät sentään pelkkiä lainausmääriä tuijota, koska muuten kirjastoissa olisi pelkkää pornoa. Silti yhteiskunnan tukemien laitosten olisi hyvä miettiä, onko niiden – siis myös Yleisradion – pakko pyrkiä saamaan pikavoittoja enemmän tai vähemmän kyseenalaisilla vippaskonsteilla, jotka pitkän päälle vaikuttavat sekä tarjonnan laatuun että mielikuvaan luotettavuudesta.
Onko tämä tärkeä kysymys? Jos klassinen musiikki ja korkeakulttuuri yleisemminkin on tärkeää, niin sitten tämä kysymys on mielestäni tärkeä. Ja nyt voisi kuunnella uudestaan sitä Salosen Maniaa Anssi Karttusen ja Salosen johtaman London Sinfoniettan levytykseltä, joka yllättäen tuli vastaan Fidan kirpputorilla!
