Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa ja Viulukonsertto ovat suomalaisen klassisen musiikin kivijalka – kaikista Lithandereista, Byströmeistä ja Cruselleista huolimatta. Mutta millä Sibelius teki läpimurtonsa? Kullervolla. Sinfoniaksi Kullervo on kuitenkin aika erikoinen, eikä siitä mitenkään välttämättä olisi arvannut, mitä tuleman piti. Piti tulla ooppera Veneen luominen, mutta ei tullutkaan oopperaa, vaan melkein sinfonia eli Lemminkäissarja, jonka suosituin osa eli Tuonelan joutsen on kuitenkin melkoisesti velkaa Wagnerille. Kuunnelkaa Tristanin ja Isolden kolmannen näytöksen alkua. Onneksi Sibelius pääsi Wagnerin musertavan painon alta Lisztin avulla eikä todellakaan jäänyt sinfonisissa runoissaan laadun suhteen yhtään Lisztistä jälkeen. Silti Beethoven näyttää vieneen esikuvakilvassa lopullisen voiton.
Mutta entä jos Sibeliuksesta sittenkin olisi tullut oopperasäveltäjä? Olisiko Veneen luomisesta tullut kansainvälinen menestysteos vai olisiko sille käynyt, kuten Kokkosen Viimeisille kiusauksille: loistava ooppera, mutta sekä aiheensa että kielensä takia melko hankala ulkomaisten oopperatalojen esitettäväksi? Saariaho on menestynyt kansainvälisesti paljon paremmin, eivätkä ranskankieliset tekstit ole ainakaan vaikeuttaneet asiaa. Voi kysyä, onko Melartinin Ainon, Madetojan Pohjalaisten tai Aarre Merikannon Juhan kansainvälisen kysynnän puutteeseen vaikuttanut oopperoiden kieli, aiheen paikallisuus vai musiikin laatu.
Oopperasäveltäjänä Sibelius olisi voinut jäädä aiheettomasti vain kansalliseksi mestariksi ja jonkun muun olisi pitänyt raivata suomalaiselle musiikille kansainvälistä asemaa. Olisiko joku säveltänyt saksankielisiä oopperoita, joita olisi voinut esittää Keski-Euroopassakin? Olisiko italiankielistä oopperaa edes kannattanut yrittää? Ruotsin kieli olisi rajoittunut Skandinaviaan ja venäjää tuskin kukaan olisi edes halunnut käyttää. Olisiko vasta nyt Salosen aika säveltää ooppera englanniksi?
Palmgren ei sittenkään tehnyt pianomusiikillaan lopullista läpimurtoa eikä Kilpinen liedeillään (kuunnelkaa ihmeessä silti Lieder um den Tod!). Sibelius puolestaan kehitti sinfonikkona perinnettä, jota on yllättävänkin paljon seurattu Suomessa ihan näihin päiviin asti. Vaikka muistelen Bergmanin jossain sanoneen, että ”älkää säveltäkö niitä sinfonioita”, niitä ovat säveltäneet ainakin Melartin, Madetoja, Aarre Merikanto, Klami, Pingoud, Englund, Kokkonen, Salmenhaara, Meriläinen, Marttinen, Nordgren, Rautavaara, Sallinen, Heininen, Heiniö, Segerstam, Aho, Hämeeniemi, Vuori ja Kaipainen, jolta Viides sinfonia jäi kesken.
Sinfonioita ei vain ravistella hihasta tai kirjoitella kieli poskessa, vaan niitä tehdään ihan tosissaan. Enemmän tai vähemmän kuten Sibelius, joka luonnehti sinfonioitaan uskontunnustuksikseen. Mutta tunnetaanko maailmalla muita suomalaisia sinfonioita kuin Sibeliuksen? Pelkään, että ei. Parhaiten kai Rautavaaralta ja Salliselta? Toisaalta heiltä löytyy myös oopperoita, joten saa nähdä, kummilla he jäävät kantaohjelmistoon.
Sibeliuksen jälkeiset säveltäjät ovat sinfonioillaan vakiinnuttaneet kyllä kotimaista mainettaan. Juuri nyt tunnetuimmat suomalaiset elävät säveltäjät eli Lindberg ja Saariaho ovat silti säveltäneet kaikkea muuta kuin sinfonioita, vaikka paljon toki instrumentaalimusiikkia. Korvat auki–Avanti-sukupolven ihanteet ovatkin lähteneet 1900-luvun rajuimmasta avantgardismista eivätkä sinfonikkojen perinteestä.
Mutta millä nykyisin saa menestystä? Sinfoniaa, oopperaa, musikaalia tai mitä ikinä se onkaan, sen pitää olla suurta ja sensaatiomaista. Vaatimattomuus ei enää kaunista – valitettavasti. Elämme aivan eri maailmassa verrattuna aikaan, josta Sibelius totesi, että jos halusi kuulla Berliozin Fantastisen sinfonian, piti matkustaa Ranskaan. Nyt kaikkialle pääsee vaivattomasti ja loputtomasta kyltymättömyydestä huolimatta kaikkea tulee tarjolle ties mistä ihan liikaakin riippumatta siitä, ajatteleeko ajankäyttöä, kukkaroa vai luontoa.
On vaikea enää toistaa Stravinskyn Kevätuhrin skandaalia, kun mitä hurjimpia juttuja on jatkuvasti tarjolla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että riippumatta siitä, säveltääkö sinfoniaa tai oopperaa, esikuvien pitää olla Mahler ja Wagner eli suurta ja mahtavaa. Vai olisiko nykyisin vielä menestyksen mahdollisuuksia Webernillä, jonka miniatyyrituotanto mahtuu kolmelle cd-levylle? Jos siis Sibeliukselta haluaa ottaa mallia, esikuvan pitää taas olla Kullervo eikä Kuudes sinfonia – jousikvartetosta Voces intimae nyt puhumattakaan. Onneksi Sibeliuksen parhaat teokset kuitenkin ovat sellaisia kuin ne ovat.
