Olipa Kare Eskolan Välilevyjä-ohjelmassa synkkää musiikkia tämän kuun alkupuolella! Mutta Eskolahan etsiskelikin kaikkein synkintä säveltäjää ja tulos oli sen mukainen: muun muassa Dowlandin hoitavaa melankoliaa, Petterssonin tuskaisen pitkää sinfoniaa, Gesualdon väkivaltaista henkilöhistoriaa ja Schnittken Pianokvintettoa – joka on ollut oma Schnittke-suosikkini siitä lähtien, kun ostin kirpputorilta Naantalin musiikkijuhlien julkaisun Kauneinta kamarimusiikkia 3. Poikkeukseksi muodostui yllättäen Šostakovitš humoristisen Jazz-sarjansa ansiosta ja voittajaksi Eskola valitsi Ustvolskajan. No synkkyyteen on itse kullakin syynsä, mutta jos säveltäjän sijaan kiinnittää huomiota yksittäisiin teoksiin, löytää yllättävän paljon synkkyyttä hyvinkin tunnettujen teosten joukosta. Mikä ikinä synkkyydessä kiehtookaan, ainakaan se ei tunnu olevan suosion este. Seuraavaksi muutamia esimerkkejä. Pidetään ikävää:
Bachin Matteus– ja Johannes-passio kuuluvat itseoikeutetusti kristittyjen virallisen synkistelypäivän eli pitkänperjantain odotukseen ja viettoon eikä niiden inhimillinen tragedia jätä maallistuneempiakaan hilpeäksi. Hieman synkkyyttä lieventävät tukevat mämmiannokset sekä tietoisuus tulevasta pääsiäisestä ja kaapissa odottavista suklaamunista.
Sibeliuksen läpimurtoteos Kullervo pistää miettimään, onko ihminen oman onnensa seppä vai olosuhteiden uhri. Heti alkutahdeista kuulee, ettei juttu tule päättymään hyvin. Joskus tulevat mieleen Kallion kapakoiden viikonloppujen Kullervot. Pääsiäispassioihin verrattuna teos on synkempi, koska se ei tarjoa minkäänlaista pelastusta. Mikä Kullervossa on huomattavaa, on se, ettei hän kuitenkaan moniin vankilakundeihin verrattuna ole halpamainen huijari tai petoksentekijä. Olisiko hänessä on melkein jotain ylevää?
Yksi Beethovenin tunnetuimmista pianosonaateista, Appassionata, sisältää aika retoriseltakin tuntuvan käsittelytapansa puitteissa melkoisen määrän patoutunutta vihaa ja avointa raivoa. Näennäisen levollinen toinen osakin on vain tyyntä myrskyn edellä. Itse kukin kuunnelkoon omin korvin, kuinka pimeitä ihmismielen puolia kyseinen sonaatti luotaa.
Jos autiolle saarelle pitäisi ottaa vain yksi laulusarja, olisi se luultavasti Schubertin Winterreise – kaikesta traagisuudestaan huolimatta. Vaikka Schubertin duuriakin on joskus luonnehdittu surulliseksi, niin harva hänen teoksensa on niin synkkä kuin tämä 24 liedin sarja. Rakkaudessa pettynyt häipyy talviseen yöhön, vieraantuu surussaan muustakin yhteiskunnasta ja matkallaan kohti kuolemaa kokee uskollisuutta enää variksen ja hyljeksityn kampiliiran soittajan kanssa. Aika hyytävä juttu, mutta miten se onkaan sävelletty!
Onko vieläkin kamalampaa, kun vanhemmat ja heidän jälkeläisensä kadottavat toisensa väkivaltaisissa olosuhteissa? Joka tapauksessa Góreckin Surullisten laulujen sinfonia on 1900-luvun hittiteos, joka vie mennessään hitaudestaan ja pituudestaan huolimatta. Jotain vastaavanlaista pitkää hitautta löytyy myös Šostakovitšin viimeisestä jousikvartetosta.
Kuolemaan liittyy usein Chopinin Surumarssi eli kolmas osa Toisesta pianosonaatista. Sitä käytetään etenkin hallitsevassa asemassa olleiden henkilöiden valtiollisissa hautajaisissa, mutta silloin sitä usein soittaa jokin rööribändi onnettomana sovituksena, mikä tuo kappaleeseen ilkeällä tavalla tahatonta komiikkaa. Kaikki kunnia puhaltimille, jotka ovat oikeissa paikoissa loistavia, mutta pianoa niillä ei oikein voi korvata.
On vaikea sanoa, onko Sibeliuksen Kullervo synkempi kuin Sallisen Kullervo-ooppera. Kuitenkin valitsisin Sallisen synkistä teoksista hänen Kolmannen jousikvartettonsa: Aspekteja Peltoniemen Hintriikin surumarssista. Teos tuntuisi tavoittavan lievästä ironiastaan huolimatta jotain elämisen yleisestä huolentäyteisyydestä, jota ehkä voisi luonnehtia tutuilla joululaulun sanoilla: ”Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää.” Olisiko suruttomuus liian vastuuton elämänasenne?
Yksi Šostakovitšin tunnetuimmista ja synkimmistä teoksista on Kahdeksas jousikvartetto, mutta ehkä vieläkin hyytävämpi on hänen 13. jousikvartettonsa. Se on todella korutonta kertomaa, aivan paljas ja karu. Jostain kumman syystä sekin on kuitenkin hurjan kiehtova teos eli koettakaa kestää kaikesta huolimatta! Seppo Kimanenhan kiinnitti huomiota tähänkin kvartettoon ohjelmasarjassaan Kimasen kvartetot.
Jos tällainen repertuaari tuntuu tuottavan yliannostuksen synkkyyttä, niin kannattaa tutustua vaikka Mozartin Kolmanteen jousikvintettoon C-duuri. Aivan liian harvoin kuultu teos…
