Kamarimusiikki on uhanalaisista uhanalaisin musiikin laji. Ainakin Hannu Oskala julisti hätääntyneenä Yleisradion Pähkinänsärkijä-tietovisassa, että Suomi halveksii kamarimusiikkia! Ja jälleen kerran raha ratkaisee, joten Oskala haluaa kamarimusiikkiyhtyeiden kiertuetoiminnalle tukijärjestelmän. Sitten voidaankin taas tapella, mistä ne rahat saadaan.
Oopperan tai sinfoniaorkesterin kustannuksilla rahoittaisi aika monia kamarimusiikkiyhtyeitä, mutta ei kamarimusiikkiakaan voi tukea suorastaan syöttötariffilla kuin uusiutuvaa energiaa. Vai otetaanko pois jostain muualta, kun eurojakaan ei voi painaa lisää? Ainakaan ruokajonoissa ei kannata tehdä tästä asiasta gallupia, kun valtion velkojakaan ei kummallista kyllä saada näköjään koskaan hoidettua edes loputtomaksi haaveillulla talouskasvulla…
Ilman rahaa on hankala elää, mutta ratkeavatkohan kamarimusiikin ongelmat sittenkään pelkällä rahalla? Marraskuun alussa Uusi Helsinki -kvartetti soitti Radion sinfoniaorkesterin konsertin jälkeen myöhäisillan kamarimusiikkina Sibeliuksen Voces Intimae -kvarteton, mutta suurin osa yleisöstä poistui paikalta! Viimeinen bussi tai kärsimätön lastenhoitaja tuskin selitti jokaista perjantai-illan hämyyn katoamista. Konsertin ohjelmalehtinen kyllä ennakoi näin käyvän ja luovutti jo etukäteen kehottaen yleisöä siirtymään numeroimattomille permantopaikoille ennen kvarteton alkua. Ennakoinnin tulos varmistettiin vielä siten, ettei kvartetosta kerrottu ohjelmalehtisessä mitään. Yleisradio äänitti konsertin Yle Areenaan kuunneltavaksi, mutta jätti kyseisen kvarteton pois. Miksi näin kohdellaan teosta, joka ei todellakaan ole mikään vuoden turhake? On surullista, jos kamarimusiikkia tarjotaan kuin jotain kylkiäistä ja iso osa yleisöstäkin suhtautuu siihen kuin pihvinhimoinen ahmatti, joka jättää kasvikset koskemattomina lautasen reunalle niiden hienostuneesta valmistustavasta huolimatta.
Ehkä kamarimusiikki vain on vaikeaa ja siksi kuulijakunta jää vähäiseksi. Vai miten se onkaan? Schubertin Forellikvintettohan on hittikappale kuten Dvorakin Amerikkalainen kvartettokin. Beethovenin Kreutzer-sonaatti tunnetaan myös Tolstoin mustasukkaisuuskertomuksesta, joka edelleen antoi aiheen Janáčekin jousikvartettoon. Jopa modernin musiikin hittejä löytyy nimenomaan kamarimusiikista: Messiaenin tunnetuin teos on varmaan Aikojen lopun kvartetto, ja Kirkastettu yö on Schönbergin teokseksi poikkeuksellisen suosittu. Aulis Sallinen valitteli muinoin jossain haastattelussa, että oopperan säveltämisestä kyllä kerrotaan uutisissa, mutta jousikvarteton säveltämisestä ei. Kuitenkin hänen Kolmas jousikvartettonsa, Aspekteja Peltoniemen Hintriikin surumarssista on tunnettu. Šostakovitš ei puolestaan kaivannut liikaa huomiota ainakaan kommunistiselta puolueelta, vaikka saikin Pianokvintetostaan Stalinin palkinnon (teos on silti upea) ja paljon suosiota Toisella pianotriollaan ja Kahdeksannella jousikvartetollaan.
Toisaalta jo Mozart yllätti oman aikansa kuulijat Haydnille omistamallaan Dissonanssikvartetolla, Beethoven sävelsi Quartetto Serioson vain pienelle asiantuntijajoukolle ja Webern arveli, että hänen opuksensa 11 Kolme pientä kappaletta sellolle ja pianolle olisivat yleisölle liian vaikeatajuisia. Kamarimusiikki näyttääkin välttelevän suuren yleisön kosiskelua paitsi pienillä konserttisaleilla myös usein pyrkimällä kohti vaikeammin avautuvaa syvällisyyttä. Muun muassa Beethovenin viimeiset jousikvartetot eivät toimi kuin hetken huumassa otetut pikavipit, jotka kulutetaan nopeasti ja sitten ihmetellään, minne ne rahat oikein katosivat, vaan ne ovat hitaasti omaksuttavaa henkistä pääomaa, josta voi ammentaa koko elämän ajan. Nämä kvartetot pitää kuitenkin soittaa loistavasti. Huonosti esitetty Suuri fuuga voi kuulostaa suorastaan sietämättömän jankuttavalta kitkutukselta.
Onneksi kamarikonsertteihin valitaan yleensä jotain aivan muuta kuin Saint-Saënsin Eläinten karnevaalia tai Kreislerin Kaunista Rosmarinia, mutta seurauksena voi olla aika valikoitunut yleisö. Esimerkiksi Schönbergin Pierrot Lunaire on kiehtova teos, mutta se ei muutu helppotajuiseksi runsaallakaan satavuotissyntymäpäiväjuhlinnalla. On siis vain pakko todeta, että paras kamarimusiikki on usein hyvällä tavalla elitististä: ei siksi että siihen tarvittaisiin kallis esityskoneisto, vaan koska se edellyttää tiukkaa keskittymistä ja haastaa kuulijansa pinnallista viihdettä vaativammilla elämyksillä. Tämä haaste ei helpotu tukirahoilla, mutta niillä voi auttaa muusikoita tarjoamaan hienointa mahdollista musiikkia pienistä yleisöistä huolimatta.
