Jukka Isopuro totesi Helsingin Sanomien konserttiarviossaan 31.10., että meillä vierailee muusikoita Ruotsista yllättävän harvoin. Voi olla, mutta ainakin Lundin yliopiston pianonsoiton professori Hans Pålsson soitti 22.10. Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa konsertin, joka antoi ajattelemisen aihetta.
Viimeisenä numerona oli Beethovenin viimeinen pianosonaatti, jota yleensä pidetään hyvin syvällisenä teoksena. Mutta miksi juuri syvällisenä? Šostakovitš piti sen toista osaa tylsääkin tylsempänä – paitsi Marija Judinan soittamana. Johtuisikohan tämä siitä, että Judina soitti kyseistä osaa melko nopeasti? Hitaissa esityksissähän pitkät tremolo-, trioli- ja trilliketjut luovat toisinaan lähes ambientmaisen vaikutelman. Joka tapauksessa Pålsson noudatti vakiintunutta perinnettä eikä soittanut niin syvällisen teoksen jälkeen enää yhtään ylimääräistä. András Schiff ratkaisi muutama vuosi sitten tilanteen Hammerklavier-sonaatin jälkeen soittamalla ylimääräisenä seuraavan eli 30. sonaatin – kokonaan.
Klassisen musiikin kaanoniin näyttää sisältyvän vielä aivan oma erillinen syvällisen musiikin kaanoninsa, johon kuuluu sellaisia teoksia kuten Bachin passiot, sonaatit ja partitat sooloviululle sekä Die Kunst der Fuge tai Beethovenin ja Schubertin myöhäiset pianosonaatit ja jousikvartetot. Suomalaiset liittävät luontevasti mukaan Sibeliuksen sinfoniat ja Voces Intimae -kvarteton, Kokkosen Viimeiset kiusaukset ja luultavasti jatkossa myös Saariahon La Passion de Simonen. Wagneriaaneilla on toki oma käsityksensä listasta, ja aika samaa tyyliä suosii myös Vesa Sirénin käsitys, että Lisztin h-molli-sonaatti on suuruutensa lisäksi syvällinen.
Tekeekö Matteus-passiosta tai Viimeisistä kiusauksista syvällisiä se, että ne käsittelevät uskontoa? Vai ennemminkin niiden yleisinhimilliset seikat? Tekeekö yhteiskuntakriittisyys Sallisen Mauermusikista syvällisen? Entä filosofin traaginen kohtalo La Passion de Simonesta? Vai olisiko Verdin Falstaff sittenkin syvällisempi todetessaan, että kaikki on pilaa? Vai onko vieläkin syvällisempää, että sama vaikutelma voi syntyä Beethovenin Bagatelleista ilman mitään sanallista selitystä?
Juuri absoluuttisen musiikin syvällisyys on todella outo juttu. Jo se, että musiikki jotenkin kummasti vaikuttaa ihmisten mielentilaan, on niin merkillistä, että varmaan kognitiotieteilijätkin saavat pähkäillä sitä vielä todella pitkään, mutta se, että pelkkä soitettu musiikki tuntuu syvälliseltä, vaikuttaa suorastaan jonkinasteiselta ihmeeltä. Toisaalta voi kysyä, miten jokin pelkkä tunne voi olla syvällinen. Jos Einsteinia pidetään suhteellisuusteorioidensa ansiosta syvällisenä, tai jotain tunnettua filosofia hämmästyttävien ajatustensa takia, niin siinä tuskin on mitään yllättävää, mutta miten ihmeessä voi mielekkäällä tavalla väittää, että joukko soivia ääniä olisi jotenkin syvällistä? Miten puhdas musiikki voi olla syvällistä?
Syvällisyys ei näytä riippuvan musiikin monimutkaisuudesta tai yksinkertaisuudesta, teoksen kestosta tai siitä, millaisia soittimia käytetään eikä iästä tai mistään muustakaan kenen tahansa havaittavissa olevasta ominaisuudesta. Musiikin syvällisyyttä voi olla mahdotonta todistaa mitenkään objektiivisesti, vaikka monet klassisen musiikin huippuammattilaisetkin olisivat vakuuttuneita milloin minkäkin teoksen syvällisyydestä. Loppujen lopuksi jäljelle jää pelkkä omakohtainen kokemus.
Kun orkesterit ja oopperat haluavat osoittaa suurelle yleisölle olevansa ennakkoluulottomia, ne keventävät, popularisoivat tai viihteellistävät ohjelmistoaan. Kun ne haluavat yhteiskunnan tukea, ne odottavat yleisöltä ennakkoluulottomuutta ja muistuttavat tehtävästään korkeakulttuurin ja syvällisen taiteen ylläpitäjinä. Tästä syvällisyydestä ei tarvitse erityisemmin vakuuttaa klassisen musiikin vakioyleisöä, mutta mitä ihmettä sanoisi niille, jotka kuuntelevat mieluummin jotain aivan muuta? Voiko sanoa muuta kuin ”kuuntele” ja sitten vain toivoa parasta?
Jos jotain musiikkia on vaikea väittää syvälliseksi kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta moisesta musiikin ominaisuudesta, samoin on vaikea väittää, että jokin muu musiikki ei olisi syvällistä. Tämän voi todeta jopa klassisen musiikin puitteissakin: onko helppo selittää, miksi on ilmeistä, etteivät Kreislerin viulukappaleet ole syvällisiä? Ehkä kummallisempaa on kuitenkin, kuinka Mozartin yhteydessä ei ole tapana puhua syvällisyydestä läheskään niin usein kuin olisi mahdollista, vaikka kyseessä on yksi arvostetuimmista, rakastetuimmista ja eniten soitetuista säveltäjistä, sellainen jota helposti luonnehditaan neroksi. Ehkä klassinen tasapaino tuntuu nykyisessä äärimmäisyyksiä tavoittelevassa kilpailuyhteiskunnassa jotenkin vieraalta, vaikka nimenomaan kohtuuta nykyelämässä tarvittaisiin sekä ihmisten että luonnon takia.
Syvällisinä teoksina pidetään yleensä melko ennakkoluuloisesti jo asemansa vakiinnuttaneita klassikoita, joita ei kuitenkaan ole vielä soitettu aivan puhki. Vaikka teosten määritteleminen sellaiseen luokkaan kuuluvaksi voi tuntua melko mystiseltä puuhalta ja klassista musiikkia harrastamattomista lähinnä pienen sisäpiirin uskonkappaleelta, syvällisyyden kokemus voi kummasti saada yhden jos toisenkin luopumaan ties mistä kaupallisesta roskasta tai kevytmielisestä hömpästä, mikä ei ole musiikilta ihan huono saavutus.
