Yleisradio uusi kesän aikana lastenpsykiatri Jari Sinkkosen musiikkia ja mielentiloja käsittelevän ohjelmasarjan. Erään ohjelman aikana Sinkkonen totesi, että jos hän voisi ottaa mukaansa autiolle saarelle vain yhden säveltäjän, niin se olisi nimenomaan Schubert. Schubert on suosittu ja ammattimuusikoidenkin arvostama säveltäjä, mutta mitenhän tällaisia aution saaren valintoja tehdään? Isäni olisi varmaankin valinnut Verdin, mutta itselleni valinnasta ei vain tule mitään.
Eikö Sinkkoseen vedonnut Bachin älyllisyys, Beethovenin sankaruus tai Chopinin hienostuneisuus? Sinkkoselle ratkaisevaa on varmaankin Schubertin musiikin koskettavuus, mutta kun niin moni muukin on säveltänyt todella koskettavaa musiikkia, niin Schubertissa täytyy olla Sinkkoselle jotain aivan erityistä. Itse puolestani koen, että mitä enemmän kuuntelen eri säveltäjiä, erilaisia teoksia eri vuosisadoilta, sitä vaikeampaa minun on nimetä vain jotain yhtä nimenomaista suosikkisäveltäjää. Mitäköhän Esa-Pekka Salonen vastaisi, jos häneltä kysyisi että Lindberg, Stravinsky vai Bruckner?
Erilaisten asioiden valitseminen mukaan autiolle saarelle on vanha ajatuskoe, jolla halutaan terävöittää valintaa, saada vastauksesta hieman perusteellisemmin mietitty. Ehkä olisi käytännöllistä jättää valintojen ulkopuolelle erilaiset yhden hitin tai vain kovin pienen tuotannon säveltäneet. Suuren tuotannon tehneeltä riittäisi kuunneltavaa, mutta vieläkin toimivampi valinta voisi toisaalta olla monipuolisen tuotannon tehnyt säveltäjä. Bach, Mozart, Beethoven vai Stravinsky? Valittuani jonkin näistä jäisin varmaan kaipaamaan Ravelia tai Sibeliusta. Riittäisikö melkein pelkkää pianomusiikkia säveltänyt Chopin – laadusta huolimatta? Debussy olisi yhdistelmä monipuolisuutta, kauneutta ja moderniutta.
Hannu Lintu kiinnitti haastateltaessa huomiotamme siihen, ettemme kuuntele Berliozin Fantastista sinfoniaa enää samalla tavalla kuin Berliozin omana aikana. Kun olemme kuulleet paljon myöhemminkin sävellettyä musiikkia, Fantastinen sinfonia ei kuulosta enää niin radikaalilta kuin syntyaikanaan. Autiolle saarelle valittavan säveltäjän kannalta tämä tarkoittaa sitä, ettemme oikeastaan valitse autiolle saarelle vain nimeämäämme säveltäjää, vaan myös kaiken muun kuulemamme musiikin vaikutuksen siihen, miten tulkitsemme valitsemamme säveltäjän teoksia.
Pitäisiköhän aution saaren ajatuskoetta oikeastaan kuvitella sellaiseksi, että valittuamme suosikkisäveltäjämme meidän tietoisuudestamme jollain tavalla poistettaisiin kaikki muistijäljet kaikesta muusta musiikista? Millainen valintamme olisi tämän jälkeen? Tällaisen kuvitteleminenhan on käytännössä meille mahdotonta, mutta ainakin hukkaisimme mahdollisuuden tunnistaa suosikkisäveltäjämme käyttämät sitaatit muilta säveltäjiltä. Mitä merkitsisi, jos emme huomaisi, kuinka Schumann siteeraa Beethovenin laulusarjaa An Die Ferne Geliebte? Tai kuinka mielekästä Berion Sinfonian kuunteleminen olisi, jos siitä ei tunnistaisi ainuttakaan sitaattia?
Kävihän Sinkkosen ohjelmia kuunnellessa toki selväksi, että hänelle ovat monen muunkin säveltäjän monet teokset todella tärkeitä. Klassisen musiikin eduksi on todettava, että sen noin tuhatvuotinen perinne on valtavuudessaan ja rikkaudessaan hämmästyttävä. Joillekin – kuten itselleni – se voi aiheuttaa runsaudenpulaa ja pohdintoja, että mitä kaikkea sitä elämänsä aikana edes ehtii kuuntelemaan. Mihin kannattaisi erityisesti keskittyä?
Jos joku kuitenkin pystyy jonkun erityisen suosikkinsa tai joitain erityisiä suosikkejaan nimeämään, niin näiden suosikkienkin ympärille klassinen musiikki tarjoaa rikkaan kulttuurin, joka monipuolisuudessaan tarjoaa lähes loputtoman lisänäkökulmien verkoston omien suosikkienkin kuunteluun. Kun menneinä vuosisatoina suosikkisäveltäjä oli todennäköisemmin joku aikalainen, nykyisin suosikki on sen sijaan kovin helposti joku kuuluisa, jo ajat sitten mennyt mestari. Mitäköhän siitä pitäisi ajatella, että poikkeuksen tähän saattaa melkoisen todennäköisesti tehdä Arvo Pärt?
