Kuuluisan sotateoreetikon Carl von Clausewitzin sanoin: ”Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Lausetta on tulkittu monin tavoin, jolloin sotaa on milloin pidetty osana politiikkaa, mutta myös siten, että sota ei ole politiikassa mikään itsetarkoitus tai sen lopputulos ja päämäärä. Tässä artikkelissa käsittelen ensin hieman asehistoriaa, nimenomaan venäläisen, ensi vuonna 80 vuotta täyttävän, tehokkaan ja tappavan automaattiaseen (AK-47) syntyä – ja sitten suomalaista, militaristista keskustelua maamme asevarusteluun keskittyvästä ”turvallisuuspolitiikasta”.
Sotaan kuuluvat aina aseet, ja niiden tappava kehitys on vuosisatojen aikana ollut huikeaa. Ruudin keksimisestä ja kivääreistä on edetty tykkeihin, pommeihin, tankkeihin, hävittäjiin, ohjuksiin ja drooneihin. Kun eräissä maailmanlaajuisissa selvityksissä on kyselty maailmaa eniten mullistaneista keksinnöistä, etusijalle ovat usein nousseet lääkeaineista aspiriini ja/tai penisilliini, tekniikasta tietokone ja sputnik plus avaruusraketit, aseistuksesta atomipommi ja AK-47. Uusimmissa kyselyissä tietenkin myös tekoäly.
Mutta: mikä ihmeen AK-47?
AK-47: syntyhistoria ja merkitys
Neuvostoliitossa kehitetty konetuliase AK-47, paremmin tunnettu nimellä ”Kalashnikov” on eri versioina maailman levinnein ja tappavin konetuliase, jonka suomalaista ”rynnäkkökivääri”-versiota myös allekirjoittanut harjoitteli käyttämään Santahaminan Saharassa, alokasaikana vuonna 1978: ”Piippu ja lukko, pura ja kokoa!…Saa ampua!…Laukas, laukaus, laukaus! Sarjatulta!”
Neuvostoliiton asevoimissa tehdyn kehitystyön tulos oli sodan jälkeen vuonna 1947 esitelty, pääsuunnittelija Mihail Kalašnikovin mukaan nimetty konetuliase AK-47 ( ven. ”Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda”). Tuon uuden aseen jo olemassa olevia entisiä malleja paranteleva ryhmä oli kollektiivi, jota johtivat asesuunnittelija Mihail Kalašnikov ja insinööri Aleksandr Zaitsev. Tuloksena syntyi seuraavina vuosikymmeninä maailman tunnetuin ja levinnein rynnäkkökivääri, jonka yksinkertainen malliratkaisu, tulivoima ja tarkkuus saavuttivat suosion lukuisten maiden armeijoissa, mutta myös eri vallankumouksissa ja rikollisten ääriainesten terroristiliikkeissä. AK-47 on eri muodoissaan edelleen yksi maailman tappavin ase.
Mainittakoon myös se, että keksijäporukka tai itse Mihail Kalashnikov ei koskaan rikastunut tällä maailmanluokan keksinnöllä!
Mauri Väisäsen haastattelu (Joensuu, kesä 2026)
Haastattelin kesällä 2026 Joensuussa metallimiestä ja pätevää asetuntijaa Mauri Väisästä, joka on toki rauhanmies, mutta hyvin perillä sotahistoriasta ja erityisesti AK-47-asekehittelystä. Hän suoritti asevelvollisuuttaan vuosina 1965–66 Kouvolassa, tuolloin Suomen suurimmassa varuskunnassa – ja valittiin muun muassa 1 500 miehen saapumiserän joukosta kahdeksan valioampujan tarkka-ampujakoulutukseen. Ase- ja sotahistoria on ollut myöhemminkin lähinnä metallimiehen harrastus, mutta muuten toiminnassa rauhan asiat tärkeämpiä. Väisäsen oman tulkinnan mukaan häntä ei koskaan kutsuttu armeijan jälkeen esimerkiksi ”asevevollisuusaikana jo luvattuihin kertausharjoituksiin mitä luultavimmin nimenomaan maailmankatsomuksellisista syistä” (?).
Väisänen kertoo pitkässä haastattelussani myös venäläisaseiden historiasta ja syistä siihen, miksi AK-47 on aseena niin usein vähätelty ja väitetty kopioksi:
”Kyseessä on vanha ryssäviha ja ennakkoluulot siitä, että venäläiset eivät yksinkertaisesti pysty moisiin keksintöihin. Tosiasiassa jo II maailmansodassa venäläinen Degtjarjev-pikakivääri, jonka tulinopeus oli 500 laukausta minuutissa, perustui vain muutamiin kestäviin komponentteihin, perusosiin. Siinä on pyöreä lipas aseen päällä, ja se oli aikansa luotettavin ase ja himottu sotasaalis Suomenkin sotilaille. Sotien aikaan haluttuja käsiaseita olivat venäläisten Nagant revolveri (1895) ja TT,- eli Tokarev pistooli jota myös Tähtipistooliksi kutsuttiin perälevyjen tähtikoristeen mukaan.”
Väisänen jatkaa: ”Kalashnikovista taas tuli sodan jälkeen venäläisten kehittelyissä yksinkertainen ja toimiva perusase. Sitä on kopioitu muualle, yleensä huonompina versioina, jotka eivät kestä pakkasta, kovaa käyttöä ja likaantumista. Kalashnikovin voi upottaa mutavelliin ja se toimii silti. Kun jenkeillä oli Vietnamissa jatkuvasti lakkoileva ja toimintakyvytön oma amerikkalaisrynkky, Vietkong-sissien Kalashnikovit toimivat viidakko-oloissakin moitteettomasti. Se on ylivoimainen 100–300 metrin taisteluissa, niin tulivoiman kuin kestävyyden ja tarkkuuden suhteen, yksinkertaisine perusosineen.”
Jos AK-47 on ollut perusmalli ja käytössä ympäri maailmaa, sen kopiot eivät ole aina olleet Mauri Väisäsen mukaan lainkaan yhtä laadukkaita kuin alkuperäisase. Esimerkiksi Suomen armeijassa vasta 1970-luvulla yleistynyt ”rynkky” eli rynnäkkökivääri kärsii takatähtäimen huonosta sijoituksesta suhteesssa etutähtäimeen: ”Suomalaisessa rynnäkkökiväärissä takatähtäin on sijoitettu aseen lukon kehykseen. Se väljästyy ajan myötä käytössä ja ase menettää tarkkuutensa. Koulutettuna tarkka-ampujana ymmärrän hyvin myös sen, että ihmisen silmän kyky tarkentua erilaisiin pisteisiin samanaikaisesti on erittäin rajallinen. Sitä voi verrata vaikka kameran objektiiviin…, siis jos kamera tarkennetaan johonkin kohteeseen, sen etu- ja takapuolelle jää aina epäterävää aluetta. Näin käy myös silloin, jos aseen takatähtäin tuodaan liian lähelle ihmisen silmää ja etutähtäin on siellä kauempana. Tarkka havainnoiminen on silloin ihmissilmälle ylivoimainen tehtävä…”
(Mauri Väisäseltä sain luettavakseni myös suurelta osin AK-47-historiaa käsittelevän perusteellisen historiateoksen, Venäjän puolustusministeriön julkaiseman historiikin ”Otetshestvennyje avtomaty” / suom. ”Kotimaiset automaattiaseet”, 1999)
Asevarustelusta ja militarismista Suomessa
Myönnän mielelläni olevani ”filmihullu” mutta en sotahullu, vaikka aloitin tämän tekstini Kalashnikovin / AK-47-historialla. Tosin joskus, ehkä Vietnamin sodan vuosina seurasin mielenkiinnolla amerikkalaista ”Soldier of Fortune”-lehteä, jota minulle lähetti suoraan Amerikasta vanhemman siskoni ”Mecki” Straniuksen silloinen Vietnamin sotaa paossa oleva poikaystävä ja tunnettu anarkisti. Soldier of Fortune keskittyi palkkasotilaiden ”sankaritekoihin”, siis asekalistelun mainostamiseen ja tappamiseen – siis tappamiseen tavallista mielenkiintoisempana ja hyvin palkattuna työtehtävänä.
(Armeijan jälkeen tein lyhyen työpestin muun muassa Suomen Rauhanliitossa. Sinä aikana liityin Ilkka Taipaleen innoittamana Sadankomiteaan ja palautin sotilaspassini joskus vuonna 1981 – ja kieltäydyin aseista ex-upseerien kieltokampanjassa, jota johti vihreä aktivisti Ville Komsi.)
Aseet eivät ole yksinään ratkaisseet tähän mennessä yhtään sotaa, eivät edes AK-47:n kaltaiset rynnäkkökiväärit. Ydinsota voisi tosin silti olla niin sanottu lopullinen ratkaisu koko maapallon tulevaisuuden ja perikadon kannalta – ja siksi nykyisessä räjähdysalttiissa maailmantilanteessa rauhantyön merkitystä ei voi yliarvioida.
Valtalehdistö ja militarismi
Suomen valtalehdistö on varsin yksituumaisesti kasvattamassa niin journalisteista kuin lukijoistaan maamme virallisen ulkopolitiikan, ”arvopohjaisen realismin” ja nykyisen sotapropagandan hyväksyviä alamaisia.
Pieniä poikkeuksia toki lehtikirjoituksissa voi joskus huomata. Kommentoin ja lainaan itseäni viisaampia, seuraavissa kappaleissa Helsingin Sanomia, syyskuun 2026 lopulta.
Vapaa kirjoittaja ja esseisti Janne Saarikivi kirjoittaa lehdessä 20.9.2026 seuraavaa otsikolla ”Aseisiin kaadetut miljardit voivat olla valtavaa rahanhukkaa”:
”Suomalaiset luottavat entistä vähemmän tieteeseen ja uutisiin, mutta Puolustusvoimiin ja poliisiin luottaa 90 prosenttia. Asehankintoja ei kyseenalaista yksikään puolue. Turvallisuusviranomaiset saavat uusia valtuuksia harjoittaa tietojärjestelmäurkintaa ja ulkomaantiedustelua. …
Haluaisin tehdä yksimielisyyden muuriin pienen särön ja ilmoittaa: en mitenkään välttämättä luota turvallisuusviranomaisiin ja Puolustusvoimiin….
Miten puolustushankinnat lisäävät turvallisuutta? Asiaa voi pohtia menneisyyden valossa.”
Sitten seuraakin Janne Saarikiven mielenkiintoisia pohdintoja siitä, miten huonosti varustautuminen sotaan toimi Suomenlinnan puolustustaistelussa vuonna 1808, kun ruotsalainen Viapori antautui suosiolla venäläisille – tai miten toimi Ranskan Maginot-linja Saksaa vastaan II maailmansodassa natsi-Saksan joukkojen kiertäessä sen – tai Suomen surkea laivasto panssarilaiva Ilmarisen tuhon jälkeen – tai Venäjä Ukrainan sodassa kun se luotti tiedustelutietoihin – tai Israelin kuulu tiedustelu, joka ei osannut ennakoida Hamas-terroria – tai ylivertainen asemahti ja täsmäohjuksilla varustettu USA Iranin sodassa jne jne… Se, että Suomi on hankkinut miljardeilla USA:sta hävittäjiä, joiden päivitys ja aito merkitys vaikka droonisodassa on kyseenalainen, ei välttämättä olekaan mikään puolustusvaihtoehto.
Saarikivi jatkaa: ”Suurvaltojen sekoilu osoittaa, että mikään määrä aseisiin kaadettua rahaa ei varmista voittoa sodassa, kun salassa toimivat tiedustelu-upseerit ja ideologioiden sokaisemat johtajat mokailevat. Onko meidän pienvaltajohtomme tässä suhteessa parempi? Juuri näinä viikkoina hallitus pidentää itärajan sulkua ja niin sanotun käännytyslain voimassaoloa. Lakia perusteltiin sillä, että kun se on voimassa, Venäjän raja voidaan avata. Laki hyväksyttiin, vaikka ihmisoikeus- ja perustuslakijuristit vastustivat sitä yksimielisesti. Pelkona on kuulemma, että rajan yli saapuisi välineellistettyjä turvapaikanhakijoita.”
Lopuksi Saarikivi toivoo, että ostettaisiin mieluummin asehärpäkkeiden ja Daavidin linkojen asemesta vanhuksille vaippoja, sillä ”maa joka ei ota oppia menneisyyden sodista, ei pärjää tulevaisuudessakaan”.
Voiko sen paremmin sanoa! Ottakaapa siitä koppia häkkäset, orvot ja stubbilaiset!
Janne Saarikivi on hyvä kommentoija ja osaava kirjoittaja, mutta silti vain pieni piikki Sanoma Oy:n ja Helsingin Sanomien virallisessa linjassa. Tämä käy selville HS-pääkirjoituksessa 25.9.2026 ”Puolustusala murtaa vanhoja talousviisauksia”. Tuo pääkirjoitus vaatii pientä kommentointia myös allekirjoittaneelta:
Puolustusala murtaa vanhoja talousviisauksia -pääkirjoitus muistuttaa ensin siitä, että entisinä rauhan aikoina, vielä muutama vuosi sitten pidettiin selvänä, että sotateollisuuteen ei enää ”synny merkittäviä yrityksiä, ei ainakaan yksityiselle puolelle, koska ala on niin valtiovetoinen...”. Tämä oli kaiketi lehden mukaan niitä ”vanhoja talousviisauksia”, joiden aika on HS-kirjoituksen mukaan nyt takanapäin.
Nyt Suomen Pravda iloitsee 25.9.2026, kun niin monilla uusilla yksityisilläkin yrityksillä on yhteys ”puolustusteollisuuteen” (?). Esimerkkejä piisaa ja tietysti ilolla luetellaan muun muassa Iceye, Bluefors ja Sensofusion. Sitten mainitaan Naton merkitys ja suomalaisten yhteistyö Nato-sotateollisuuteen ja sen vetovoimaan. Nyt on lehden mukaan paljon helpompaa toimia, kun ei olla enää liittoutumattomia (!?)
Pääkirjoitus jatkuu: Suomalaiset isot työeläkeyhtiötkin ovat ”tuoneet rahaa suomalaisiin kasvuyrityksiin, esimerkiksi puolustusalan startuppeihin”. Niin sitä pitää. Pääkirjoituksessa on jopa maininta, että vuosia sitten oli vallalla käytäntö, että ”…rahaa ei tulisi moraalisyistä ohjata ainakaan sellaisiin kohteisiin, joilla on yhteys puolustusteollisuuteen”. Aivan, mutta nythän meillä onkin toinen moraali ja toiset yhteiset Nato-arvot eli ”arvopohjainen realismi” vallalla!
(Sotaministeri Antti Häkkänen matkailee asesopimuksia varmistamassa jopa Israelin kanssa; se jos mikä on ”arvopohjaista realismia”! Rauhaa päälle maan, ja jumalan siunausta! Gazasta ei kannata mainita sanaakaan kun reissulta palataan hymy huulilla…)
Jos oltaisiin loogisia ja mietittäisiin vähän historiaa, sanottaisiin tietenkin että ”vanhat talousviisaudet” ovat harvinaisen selvästi edelleen voimassa 2020-luvulla. Verrataanpa vähän. Kun 1930-luvulla valmistauduttiin II maailmansotaan eri maissa ja eritoten Saksassa, niin tottahan kaikenlainen työllisyys kukoisti, varsinkin sotateollisuudessa, tankkien, kuularuiskujen, pommisuojien, teiden ja linnoitusbunkkerien rakentaminen eritoten. Myös Suomi hyötyi.
Muistan hyvin kun sain muutaman kuukauden työkeikan Kansallisarkistosta (silloinen Valtionarkisto) ja järjestelin Wärtsilän arkistoa Hakaniemessä 45 vuotta sitten. Kyllä esimerkiksi Kone ja Silta –yrityksen mapeissa piisasi kirjeenvaihtoa Saksaan, kun Suomenkin talousmenestystä taottiin markkinoilla Saksan kaupan varjolla! Juuri tämä ”talousviisaus” unohtuu HS-pääkirjoituksen laatijoilta. 1930-luku on toki monelle aivan liian kaukaista menneisyyttä!
Kun puhutaan sodasta, viholliskuvista ja ”turvallistamiseen” perustuvasta asevarustelusta, silloin myös varustaudutaan sotaan. Kun lisätään asetuotantoa ja militaristista propagandaa, niin kasvaahan siinä tappoteollisuuden kasvun vanavedessä työllisyyskin, ainakin hetkeksi, ja BKT. Mutta: jää samalla huomaamatta, että myös sodan vaara kasvaa loogisesti, kun se on aina ja kaikissa kaupoissa ja markkinapuheissa läsnä. Voi käydä niinkin, että sanat muuttuvat teoiksi, että mikä tahansa räjähdysherkkä tilanne laukaisee todellisen katastrofin – ja nyt 2020-luvulla mahdollisen ydinsodan?
Miten lähellä katastrofi onkaan kun tietää, miten vähällä järjellä maailmaa nykyisin johdetaan kun pallomme resursseista kiivaasti tapellaan – ja miten vähän historiasta on opittu poliittisen johdonkin tasolla. Siinä eliitttijoukossa eivät suomalaisen suurimman päivälehden journalistit saa kiitosta poliitikkoja yhtään kummemmin: media osaa tarvittaessa vaieta hankalista asioista taitavasti …
Pentti Stranius
Susirajan virallinen ÖISINAJATTELIJA, Joensuu
