”– – vuosi saattaa olla uljaan julkaisumme viimeinen, joten nyt kannattaa todella nauttia joka saatanan sivusta!”
Näin kirjoitti Filmihullun päätoimittaja, elokuvakirjailija Lauri Timonen uusimman numeron (3/2026) pääkirjoituksessa. Kustannusten järkyttävä nousu, sponsoritiedusteluiden kylmä palaute ja (oletan) tilaajapohjan kuihtuminen tai jämähtäminen ovat vieneet julkaisemisen vaaravyöhykkeelle.
Vuodesta 1968 asti julkaistu Filmihullu on tällä hetkellä ainoa ei-akateeminen, syvällisempään ja älykkäämpään elokuvakirjoittamiseen omistettu printtijulkaisu Suomessa suomen kielellä. Lähes kaikki elokuvahistorian tärkeimmät elokuvantekijät ovat olleet tavalla tai toisella siinä edustettuina. Useat legendaariset tekijät aina Fritz Langista ja Budd Boetticherista Andrei Tarkovskiin, Roberto Rosselliniin, Straub-Huillet’seen ja Ôshima Nagisaan ovat olleet myös lehdessä haastateltavina. Myös suomalaiset tekijät ovat nimenomaan Filmihullun kautta saaneet vakavaa huomiota taiteilijoina: Mikko Niskanen, Spede Pasanen, Auli Mantila, Antti Peippo, Markku Pölönen, Taru Mäkelä, Ere Kokkonen, Aleksi Mäkelä jne. Juuri Ranskan Taiteen ja kirjallisuuden ritarikunnan komentajan arvon kunniamerkillä koristeltu Aki Kaurismäki on myös kirjoittanut lehteen, ja elokuvantekijänä hän ponnistaa nimenomaan siitä laaja-alaisesta perinnetietoisuudesta, jota Filmihullu edustaa.
Filmihullu tarjoaa ainutlaatuisen tilan käsitellä elokuvaa ja esitellä siihen liittyviä ideoita yllättävillä, lukeneilla ja mielikuvituksellisilla tavoilla. Intohimo, klassinen sivistyneisyys ja ajatuslennon anarkismi määrittävät tekemistä. Sen kirjoittajakunta on Suomen parasta ja aiheistaan innostuneinta: Tytti Rantanen, Juho Lipponen, Niilo Rantala, Ilpo Hirvonen, HT Nuotio, Kari Glödstaf, Joonas Nykänen, Petteri Kalliomäki, Markku Koski, Sampsa Laurinen, Mia Öhman, Lauri Piispa, Hannu Björkbacka ja niin edelleen. Tietenkin monet edesmenneet legendat: Peter von Bagh, Velipekka Makkonen, Helena Ylänen, Satu Laaksonen… Vaikka Filmihullulla ei ole mitään tiettyä ohjelmanjulistusta ja sen kirjoittajat kirjoittavat muuallekin, sen piiriin kokoontuvat tekijät muodostavat yhdessä jotain Suomessa harvinaista: perinteen, jatkumon, dialogin, elokuvahistorian. Ilman sitä on mahdotonta puhua suomalaisesta elokuvakulttuurista.
Mitä on suomalainen elokuva-ajattelu?
Twiittailin aikoinaan siitä, miten on outoa, että Suomessa ei ole tehty edes kunnon perusteoksia esimerkiksi sellaisista keskeisistä tekijöistä kuin Martin Scorsese tai Brian De Palma (toki molemmat ovat vielä elossa). Vastaukseksi sain, että “on jo olemassa parempia englanninkielisiä.”
Mutta englantihan ei ole meidän kielemme. Kulttuuri ei tietenkään ole koskaan mitenkään “puhdas” ja muuttumaton klöntti. Suomessa sekä suomi että ruotsi ovat meidän kieliämme, vaikka suurin osa suomea kotikielenään puhuvista ei oikein jaksa ruotsia enää päntätä. Mutta englanniksi tapahtuva kirjoittaminen (etenkin toisella puolella maailmaa) ei oikeastaan ole suomalaista ajattelua. Ainoastaan omien kieliemme kautta voimme luoda omaa kulttuuriamme ja ajatteluamme.
Tältä pohjalta myös suomalaisen elokuvan pitäisi syntyä. Mikään ei ole niin puuduttavaa kuin kansainvälisesti rahoitettu, kaikkia eri tuottajatahoja tyydyttämään pyrkivä persoonaton yhteistuotanto, joka apinoi muotonsa kansainvälisen art-housen tai Hollywoodin kliseistä. Tällöin katoaa historian ja paikan, itse todellisuuden, taju. Kuten Peter von Bagh ja monet muut ovat sen todenneet: ainoastaan todella paikallisesta voi syntyä jotain todella universaalia.
Tarvitsemme omaa sanastoamme luodaksemme omaa ajatteluamme. Suomenkielistä kritiikkiä ei voi korvata englanninkielisillä vastineilla. Muuten meille jää lopulta käteen vain toisten ajattelu.
Ennen kuin joku syyttää minua äärinationalismin kanssa flirttailusta, totean, että tarvitsemme myös suomen kieltä ymmärtääksemme muiden ideoita. Toisaalta myös saadaksemme omia ideoitamme meidän pitää osata useita eri kieliä. Meidän tulee nähdä, kuinka muiden ideat resonoivat omalla kielellämme. Tälläkin saralla Filmihullu on kunnostautunut ansiokkaasti.
Näinä parina viime vuosikymmenenä pääsimme seuraamaan esimerkiksi Sampsa Laurisen suurtyötä Jean-Luc Godardin massiivisen Histoire(s) du cinéma (1989) -teoksen parissa. Pitkään Filmihullu julkaisi Laurisen työtä, kun hän avasi merkityksiltään tiheää elokuvaa läpi kohta kohdalta. Samoin venäläisellä ja neuvostoliittolaisella elokuvalla on aina ollut asiantuntijansa lehden riveissä: aiemmin tänä vuonna edesmennyt Velipekka Makkonen oli tämän alan suuri nimi, nyt Mia Öhman ja Lauri Piispa kantavat tätä painavaa manttelia. Sitten on tietenkin HT Nuotio, joka suomentaa ansiokkaasti muun muassa saksalaisen kriitikon sekä Aalto-yliopistossakin vaikuttavan Olaf Möllerin tekstejä lähes jokaiseen numeroon.
Nuotio on toki tehnyt muutakin käännöstyötä lehteä varten ja itse asiassa hän juuri totesi minulle, että Filmihullussa julkaistaan paljon sellaistakin informaatiota, jota mistään muusta maailman elokuvalehdestä ei ole mahdollista löytää. Paikalliset kulttuurit ja pienetkin kielialueet luovat aina ainutlaatuista tietoa, jolla on maailmanhistoriallinen merkitys. Pienet näennäisen triviaalit yksityiskohdat voivat muuttua käänteentekeviksi, kun tutkitaan taiteilijoiden tuotantoa ja elämää sekä itse elokuvahistoriaa.
Ylipäätään se, että Suomessa edes julkaistaan printtimuodossa näin korkeatasoista elokuvalehteä, on pieni ihme. Elokuvahistoriaa ei voi jättää vain akateemikoille, joiden heikkoutena ovat hitaat tieteentuotannon prosessit, ja joiden luoma tieto jää pahimmillaan akatemian kaikukammioon. Tieteen tekeminen on tietenkin syystä hidasta ja se on hyvä niin. Taiteesta kuitenkin syntyy muutenkin ymmärrystä ja tietoa kuin pikkutarkkoja tieteellisiä metodeja seuraamalla.
Muutakin kuin alentuvaa kulttuurikeskustelua
Filmihullu saa säännöllisin väliajoin osakseen myös pilkkaa, ivaa ja syytöksiä “elitismistä”. Pidän tätä käsittämättömänä. Onko “elitismiä” suhtautua taiteeseen vakavasti ja intohimoisesti sekä kirjoittaa siitä tyylillä, joka tekee sille kunniaa? Onko “elitismiä”, jos haluaa oppia uusia asioita ja ymmärtää taidetta ja maailmaa paremmin?
Suurin osa suomalaisesta elokuvakirjoittamisesta kärsii innostuneisuuden ja laaja-alaisen sivistyksen puutteesta, eikä siinä ole mitään hajua elokuvahistoriasta, saati muista taiteista, filosofiasta, estetiikan teorioista, ihmiskunnan historiasta tai politiikasta. Se on ainoastaan kiinnostunut käsittelemään elokuvia myytävänä tuotteena tai suljettuna kenttänä, joka ei ole vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Filmihullussa elokuva otetaan vakavasti nimenomaan taiteena eikä tällainen lähestymistapa sulje pois huumoria.
“Elitismi”-syytösten sijaan olisi parempi kysyä, miksi Suomessa ylipäätään kriitikoita (oli kyseessä elokuva, kirjallisuus tai muu taiteenlaji) kehotetaan usein kirjoittamaan tekstejä sellaiselle kuvitellulle yleisölle, joka ei muka ymmärrä eikä halua ymmärtää mitään? Filmihullu on itse asiassa aikoinaan opettanut minutkin ymmärtämään kriittistä taidekeskustelua ja pelottavia sivistyssanoja.
Tarkoitukseni ei ole nostaa lehteä kritiikin yläpuolelle tai sen kirjoittajia ylivertaisiksi neroiksi, joille ei ole vastinetta muualla Suomessa. Tiedän, että Suomessa on paljon hienoja ja kiinnostuneita kirjoittajia, joiden mielenkiinnon kohteet eivät välttämättä yhtene tämän aviisin kanssa. Filmihullu edustaa kuitenkin ainutlaatuista perinnettä ja yhtymäkohtaa suomalaisessa elokuvahistoriassa ja erityisesti sen pirstaleisessa nykyisyydessä. Sen kautta sekä vanhemmat että nuoremmat kirjoittajat voivat liittyä osaksi yhteistä elokuvakulttuuria. Sen kautta tulevat elokuvantekijät voivat löytää innostuksensa ja oppia ajattelemaan elokuvaa muunakin kuin kassavirtana tai ponnahduslautana ulkomaille (ei unohdeta, että Cahiers du cinéma -lehti muutti elokuvan historian).
Filmihullu edustaa kriittistä vastavoimaa nykyisen taidevähättelyn aikakautena. Elokuvat eivät synny tyhjiössä. Elokuvakulttuuri ei synny tyhjiössä. Filmihullu edustaa suomalaisen elokuvan elinvoimaista historiaa ja samalla sisältää sen tulevaisuuden avaimet.
