Elämme sotaa edeltävää aikaa

Elämme sotaa edeltävää aikaa. Niin kertoo meille EU-maiden valtamedia ja monet johtavat poliitikot. Kaleva-lehden vastaava päätoimittaja Antti Kokkonen kirjoittaa: ”Venäjä saattaa hyökätä jo lähikuukausina johonkin Nato-maahan” (30.4.2026). Hän viittaa Puolan pääministeri Donald Tuskin haastatteluun Financial Times -lehdessä . Iltalehdessä (6.5.2026) kokoomuksen meppi ja Ulkopoliittisen instituutin entinen johtaja Mika Aaltola varoittaa: ”Venäjä voi iskeä Natoon ’hyvin pian’”.

Vastaavia toteamuksia löytyy Saksan valtalehdistä roppakaupalla. ”Sotilasasiantuntija kehottaa Saksaa varautumaan sotaan Venäjän kanssa vuonna 2027”, otsikoi Die Welt -sanomalehti (20.4.2025). Der Spiegel julistaa aseteollisuuden näkemystä: ”Vuonna 2029 Venäjä saattaisi yrittää iskua Natoa vastaan.” (28.4.2025) Sotatieteen ekspertti Carlo Masalan on ennustanut, että Venäjä hyökkää Eurooppaan ennen vuotta 2029/30.¹ Valtamedian taholta on koko ajan käynnissä ideologinen liikekannallepano.

Itävaltalainen kirjailija ja satiirikko Karl Kraus (1874–1936) analyysi poliitikkojen ja median roolista tiellä ensimmäiseen maailmansotaan kannattaa muistaa aikana, jolloin olemme mahdollisesti matkalla suursotaan: ”Miten maailmaa hallitaan ja miten sotaa käydään? Diplomaatit valehtelevat toimittajille, ja toimittajat uskovat sen, kun lukevat siitä.”²

”Sodanjälkeisen ajan loppu” – Petersburgin keskustelut Moskovassa

Berliner Zeitung -lehti (BZ) kertoo Petersburgin keskusteluista Moskovassa otsikolla ”Sodanjälkeisen ajan loppu: Venäjä ja Eurooppa ajautuvat yhteenottoon”.³ Kyseinen foorumi, jossa Berliini ei ole ollut virallisesti mukana vuodesta 2022 lähtien, on ainoa jäljellä oleva tapahtuma, jossa saksalaiset ja venäläisen politiikan ja valtiotieteen korkean tason edustajat vielä keskustelevat keskenään. Ne harvat saksalaiset, jotka ovat matkustaneet Moskovaan kolmansien maiden kautta, edustavat kansalaisyhteiskuntaa. Saksassa valtamedia leimaa heidät enemmän tai vähemmän ”pettureiksi”.

”Onko Eurooppa 112 vuotta kesän 1914 jälkeen jälleen suuren sodan partaalla?” kysyy lehti. Sen mukaan ”monet seikat viittaavat siihen”. Nykytilanteessa valtamedian antama kuva lukijoille niin Venäjällä kuin Länsi-Euroopassa esittää vastapuolen sotaisat aikeet itsestäänselvänä tosiasiana. Venäjän näkökulmasta lännen aggression mahdolliseen uhkaan viittaavat EU:n puolustusmenojen jyrkkä kasvu, eurooppalaisen infrastruktuurin jatkuva sotilaallinen vahvistaminen, ydinaseita koskevat spekulaatiot, vaatimukset Venäjän strategisesta tappiosta sekä eurooppalaisten kieltäytyminen neuvotteluista ja keskusteluyhteydestä. Moskovan syytöksen mukaan EU:n edustajat hylkäsivät diplomaattiset ratkaisut ja harjoittivat sotaretoriikkaa. Lännessä taas julistetaan Venäjän hyökkäävän Eurooppaan tänään eikä huomenna. ”Molemmat osapuolet ovat vakuuttuneita siitä, että toinen osapuoli haluaa sotaa, ja molemmat esittävät puolustajan roolia”, toteaa lehti. Keskustelujen mukaan ”venäläisille on selvää, ettei kukaan lännessä suunnittele vuoden 1941 kaltaista hyökkäystä.” Lehden mukaan ”vaara piilee pakosta kasvojen säilyttämiseen tähtäävään eskalaatioon. Samalla taustalla oleva provokaatio – myös tämä myönnetään venäläisten puolelta – voi hyvinkin lähteä molemmilta osapuolilta. Se voi olla tahatonta. Jos provosoidun osapuolen haukat ottavat sen tilaisuutena, seuraavana aamuna lehdissä lukee: sota!”

Sodan riski kasvaa, koska kumpikin osapuoli näkee toisen asevarustelun osana valmistautumisessa tulevaan sotaan. ”Kaksi junaa kiitää yöllä täyttä vauhtia kohti toisiaan samalla radalla; saksalainen ja eurooppalainen politiikka istuvat yhden veturin ohjaamossa, vakuuttuneina siitä, että he ovat hyvien puolella. Keskusteluyhteyksiä ei enää ole. Lopulta päätös jätetään taistelukentän varaan. Taistelu tänä yönä. Sodan jumala Mars, ota ohjat käsiisi.” Näin BZ:n yhteenveto Petersburgin keskusteluista.

”Unissavaeltajina” kohti suursotaa?

Australialainen historioitsija Christopher Clark esitti teoksessaan The Sleepwalkers: How Europe Wot to War in 1914oman tulkintansa tiestä ensimmäiseen maailmansotaan. Hänen tulkintansa mukaan ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen oli pikemminkin seurausta eri toimijoiden tekemistä päätöksistä, jotka eivät olleet väistämättömiä.⁴ Hän varoitti, että vastaavanlaiset tilanteiden kärjistymiset ovat mahdollisia myös nykyisissä kriiseissä.

Entisen Saksan liberaalipuolueen (FPD) kansanedustajan Marcel Luthen mukaan vaarana on se, että olemme Clarkin kuvaamia ”unessakävelijöitä”, jotka ovat matkalla suursotaan⁵. Hän käy lävitse vuoden 1914 ja nykytilanteen ”unissavaeltajat” Clarkin tapaan. Luthen mukaan yksi suuri ongelma nykytilanteessa on suurten joukkojen passiivisuus. Vallalla on kansalaisten mykkä mukana kulkeminen.

Luthen mukaan nykytilanteen suuri vaara on siinä, että kansalaisten enemmistö pitää mobilisointilehdistön rummutusta valistuksena. ”Tässä piilee ero vuoden 1914 ja vuoden 2026 välillä. Ei kuitenkaan meidän eduksemme”, toteaa Luthe. Hänen mukaansa nyt on viimeinen hetki lopettaa ”unissakävely sotaan”. Historiasta löytyy esimerkkejä ”unissakävelyn”lopettamisesta. Saksan liittotasavallan äärikonservatiivi ja liittovaltion puolustusministeri Franz Josef Straußmarraskuussa 1958 vastasi kysymykseen siitä, pitäisikö Neuvostoliiton kanssa neuvotella liittopäivillä: ”Kysymykseen ’neuvotella vai ei’ olen jo ottanut kantaa. Tietenkin neuvotellaan! En syyllisty rintamakarkuruuteen enkä tarvitse myöhemmin sanoa pater peccavi, kun otan esille sanan, joka tulee teidän riveistänne: Parempi neuvotella kymmenen vuotta kuin käydä yksi päivä ydinsotaa!” Toisena esimerkkinä hän nostaa IG Metallin puheenjohtaja ja vakaumuksellinen sosiaalidemokraatti Otto Brennerin toteamuksen 18. marraskuuta 1954 ammattiliittojen edustajille Länsi-Saksan uudelleenaseistamista koskevassa kiistassa: ”Meidän mielestämme on parempi neuvotella vuoden ajan kuin käydä sotaa edes yhden päivän.”

Sotaisuuden paluu, ”unessakävelijät” ja rauhan mahdollisuus

Saksan rauhanliikkeen edustajat Reiner Braun ja Michael Müller pohtivat vaihtoehtoja ”sotaisuuden paluulle”.⁶ Heidän mukaansa Saksassa on vallalla ”sotilaallinen ajattelutapa, joka varjostaa tulevaisuutta korostamalla yksipuolisesti sotilaallisia näkökohtia”. Aikakautemme on taantunut ”Venäjän Ukrainan-sodan vauhdittamana pelotteluvalheeseen” ja vanhoihin ajattelutapoihin, jotka liittyvät asevarusteluun, kylmään sotaan ja vastakkainasetteluun – ajattelutapoihin, jotka luulimme jo voittaneemme Willy Brandtin ja Egon Bahrin rauhan- ja jännitteiden purkamispolitiikan ansiosta”.

”Ei koskaan sotaa!” Se on ydinaseiden ja ilmastokriisin ajan kategorinen imperatiivi. Kansainvälistä politiikkaa leimaa kuitenkin asevarustelun kiihtyminen ja militarisoituminen. Braunin ja Müllerin mukaan ”valitettavasti optimismille ei ole juurikaan tilaa, sillä 2000-luvun asialistalla ei ole valistusta ja järkeä, vaan uusi sotaisa asenne”. Julkista mielipiteenmuodostusta hallitsee ”sotakonformismi”, joka ei salli välttämätöntä rauhankeskustelua.” He kysyvät: ”Mutta mitä tapahtuu demokratiallemme, jos ei ole enää paikkaa, jossa voidaan käydä kiivasta keskustelua, jos suvaitsemattomuus ja eristäytyminen tulevat välttämättömien keskustelujen mittapuuksi?”

”Pax Americana” on historiaa, ja kansainvälistä politiikkaa leimaa voimakkaamman oikeus. Kansainvälinen oikeus ei enää merkitse mitään. YK:n merkitys on hiipumassa. Ei ole olemassa instituutioita, joilla olisi tarvittavat valtuudet luoda oikeudenmukainen ja kestävä järjestys ”ylikuormitetulle, epätasaiselle, saastuneelle ja haavoittuvaiselle maailmalle”, kuten YK:n Brundtlandin raportissa todetaan. Sen sijaan EU reagoi uhmakkaasti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin arvaamattomaan politiikkaan ja kiihdyttää hänen vaatimaansa sotilaallista varustelua sen sijaan, että se puolustaisi ja kehittäisi edelleen eurooppalaisen modernismin suuria ideoita vastauksena muuttuneen maailman haasteisiin.

Sodan estämiseksi olisi tehtävä yhteisiä toimia ihmiskunnan selviytymisen turvaamiseksi ja ihmiskunnan yhteenkuuluvuuden vahvistamiseksi. Nykytilanteessa hyvänä osviittana ja lähtökohtana voisivat toimia Willy Brandtin pohjoinen–etelä-raportti, Olof Palmen raportti yhteisestä turvallisuudesta sekä Gro Harlem Brundtlandin kestävän kehityksen perusajatukset. Ne määrittivät 1980-luvulla maailmanpolitiikan tulevaa asialistaa. Se oli lyhyt vaihe, jolloin maailmassa vallitsi järki. Olisi edelleenkin ”viisasta ja kaukonäköistä turvautua Brandtin, Palmen ja Brundtlandin johtaviin ajatuksiin ja tarttua siten YK:n suositusten suuriin mahdollisuuksiin, joiden toteuttaminen oli avautunut historiallisena vuonna 1990 kuin ’kohtaaminen kohtalon kanssa’. Mutta tuo historiallinen hetki menetettiin.” Länsimaiden kehitystä on hallinnut siitä lähtien sekoitus uusliberalistista kapitalismia, pelkoa kilpailusta uuden haastajan Kiinan kanssa ja individualismin voittoa yhteiskunnasta – sekä sitten, etenkin Naton länsimaissa, uutta sotaisaa asennetta, jota nykyään kutsutaan ’sotakuntoisuudeksi’.”

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on selvä ja tuomittava kansainvälisen oikeuden rikkomus. Tämän lisäksi tilannetta ovat militarisoineet Hamasin terrori-isku, Israelin armeijan suorittama kansanmurha Gazassa ja Etelä-Libanonissa ja Yhdysvaltojen sekä Israelin sotatoimet Irania vastaan. Ukrainan sota mursi kansainvälisessä politiikassa muureja, jotka olivat siihen asti pysyneet suhteellisen vakaina. Mutta kaikki tämä ei oikeuta toimettomuutta koko Euroopan kattavan rauhanpolitiikan suhteen. Ydinaseet, ilmastokriisi ja kasvava suursodan vaara edellyttävät sitä, että vastustetaan ajattelun ja yhteiskunnan militarisointia, jota ”turvallisuusasiantuntijat” tai ”televisiohistorioitsijat” tuputtavat päivittäin. Braunin ja Müllerin mukaan ”yhteiskuntamme tarvitsee uuden rauhankeskustelun, joka liittyy 1970- ja 1980-lukujen rauhan- ja jännitteiden purkamispolitiikan laiminlyötyihin, jopa tietoisesti salattuihin polkuihin ja saavutuksiin. Meidän on muistettava, että se alkoi aikana, jolloin rintamat olivat jähmettyneet ja vihamielisyydet vakiintuneet. Mutta sillä oli jotain, mitä tänään puuttuu: selkeä tavoite ja vakuuttavat poliitikot.”

On kohtalokasta, jos amerikkalaisten uuskonservatiivien, jotka ovat menettämässä vaikutusvaltaansa jopa Yhdysvaltain politiikassa, esikuvan mukaan Friedrich Merz, Emmanuel Macron ja Keir Starmer valitsevat ”halukkaiden koalition” muodossa Euroopan politiikan militarisoinnin tien sen sijaan, että keskittyisivät Euroopan – ja nimenomaan koko Euroopan, eli myös Venäjän – vahvuuksiin ja hyödyntäisivät niitä talouden ja yhteiskunnan välttämättömän muutoksen sosiaaliseen ja ekologiseen muotoiluun. Se, mitä tämä aika tarvitsee, on kykyä pohtia ja korjata omaa toimintaa. Se ei merkitse, että sivuutetaan turvallisuusvaatimuksia, ei sodan tabun rikkomista eikä myöskään mahdollisia syitä uusille sodille. Rauhankeskustelun tulee etsiä uusia teitä, jotta voimme löytää keinoja jännitteiden purkamiseen ja rauhanomaiseen yhteistyöhön sekä välttää tulevien sotien vaaran”.

Ihmiskunnan tulevaisuudelle on kohtalokasta, jos ydinaseiden ja ilmastokriisin aikakaudella jatketaan vanhaa roomalaisten politiikkaa: Si vis pacem, para bellum (”Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”). Ihmiskunnalla ei ole varaa asevarusteluun, yhteiskunnan ja ajattelun militarisointiin ja valtapolitiikaan, jos se haluaa itselleen tulevaisuuden. Aikakauden käännekohta ei saa merkitä, että tavoitellaan ”kriegstüchtigkeitia” rauhankyvykyyden sijaan. On ymmärrettävä radikaalisti muuttuvan maailman todelliset syyt, vaarat ja mahdollisuudet. Braun ja Müller toteavat lopuksi: ”Järjen puolesta on sanottava: ei enää koskaan sotaa!”