Malajalinkielistä kyberpunkkia ja kapitalismisatiiria sekoitteleva Masthiska Maranam: (A Frankenbiting of Simon’s Memories) (Krishand, 2026) on todellinen löytö, joka vetää lankoja yhteen sellaisista tieteiselokuvan klassikoista kuten Strange Days (Kathryn Bigelow, 1995) ja eXistenZ (David Cronenberg, 1999) ja tuo niitä keralaiseen kontekstiin.
Teos sijoittuu vuoden 2046 dystooppiseen Kochin kaupunkiin, jossa muistoja on mahdollista myydä kaupalliseen käyttöön ja jossa lähes kaikki toimii tekoälyvetoisesti. Elokuvan päähenkilö Bimal (Niranj) on tyttärensä menettänyt, asumuserossa vaimostaan elävä masentunut nuorukainen, joka yrittää pysyä elossa pelaamalla virtuaalisia, aitojen ihmisten muistoihin perustuvia kokemuspelejä, joiden kautta hän käy jatkuvasti lähellä kuolemaa. Kun laittomaan kiertoon lähtee eroottinen kokemuspeli Intian toisesta ainoasta ei-tekoälyelokuvatähdestä, Frida Somanista (Rajisha Vijayan), Bimal saakin seksikkään kokemuksen sijaan muiston kahdesta murhasta.
Malajalinkielisen nykyelokuvan suurena lahjakkuutena pidetyn Krishandin maine perustuu vaikeasti kategorisoitavaan pseudodokumenttiin Aavasavyuham: The Arbit Documentation of an Amphibian Hunt (2022), mutta Masthiska Maranam ei kuitenkaan ole hänen ensimmäinen retkensä tieteiselokuvan maailmaan: aiemmin hän on toiminut pienen kyberpunk-hitin Gaganachari (Arun Chandu, 2024) vastaavana tuottajana.

Kaikki on myytävänä ja hyväksikäytettävänä
Toisinaan hyperaktiivinen Masthiska Maranam luo tarkoituksella maailman, jossa “aito” ja “keinotekoinen” ovat menneet täysin sekaisin. Satunnaiset hypyt mainoksiin tuovat mieleen Paul Verhoevenin 1980- ja 1990-lukujen sci-fi-trilogian (miltä kuulostaa kuollut isoäitisi myymässä sinulle vakuutuksia?) ja kuvissa vilisevät teknologiset yksityiskohdat aiheuttavat sekä naurua että vilunväreitä. Esimerkiksi kokemuspelejä pelataan järkyttävällä laitteistolla kylpyammeessa, jotta sohva ei syttyisi palamaan, kuten käy alakoulun etiikan opettajalle, joka jää kiinni tirkistelypelien kuluttamisesta.
Ironisesti elokuvan äärikapitalistisessa maailmassa kukaan ei tunnu oikeasti omistavan mitään, sillä kaikki on myytävänä ja hyväksikäytettävänä. Tai ehkä ihmisiltä on loppunut mielikuvitus, eivätkä he juuri osaa enää ajatella muuta kuin sitä, miten omat ominaisuudet voisi parhaiten kaupallistaa. Ainoastaan tuskansa kanssa elävä Bimal (jonka vaimo on poistanut muistot kuolleesta tyttärestä) vaikuttaa tuntevan jotain. Periaatteessa elokuvan maailman pinnanalainen perusluonne on niin synkkä, että joku sen asukkaista varmasti maksaisi saadakseen kokea muiston siitä, miltä tuntuu menettää tyttärensä. Bimalin inhimillisin piirre puolestaan lienee se, että kaikesta virtuaalitodellisuuden ylikäytöstä huolimatta hän haluaa jatkaa elämäänsä ja pysyä siinä kiinni.

Epätasaista mutta virkistävää
Rakenteellisesta näkökulmasta tarinan toteutus vaikuttaa hyvin epätasaiselta, kun tietyt kohtaukset tuntuvat jatkuvan loputtomiin jopa silloin, kun niistä alkaa loppua polttoaine. Esimerkiksi lopun noin neljäkymmentä minuuttia kestävä oikeussalifarssi on toisinaan hieman kuivaa katsottavaa, vaikka vauhti pysyy päällä ja yllätyksiä riittää aina loppuun saakka.
Toki tällainen ylivirittynyt, aivomätää joskus muistuttava rytmi on myös jossain määrin vakiintunut joidenkin intialaisten populaarielokuvien repertuaariin (mm. Ritesh Ranan telugunkielinen Happy Birthday! vuodelta 2022 tai Adhik Ravichandranin tamilinkielinen Good Bad Ugly vuodelta 2025). Siinä missä useat nyky-Hollywoodin elokuvat ovat pitkällä tähtäimellä nopeatempoisia (lyhyet, mutta tasaisemmin leikatut kohtaukset ja keskittynyt sisältö), Masthiska Maranam vaikuttaa olevan sellainen lyhyellä (pitkät kohtaukset, mutta nopeampi leikkaus ja rönsyilevä sisältö).
Toisaalta teoksen värikkäät ja yksityiskohtaiset kuvat, arvaamattomat leikkaukset ja oudot juonenkäänteet sekä loistavasti rakennettu maailma ja absurdi teknologiasatiiri palauttavat uskon tiettyyn luovaan mielipuolisuuteen mielenkiintoisimman (genre-)elokuvan lähteenä. Krishand ei yritä tehdä kylmällä älykkyydellä pröystäilevää, näennäisen sivistynyttä ja loppuun saakka kontrolloitua suuren konseptin teosta, vaan kuvaa maailmaa, jossa kukaan ei tunnu miettivän loppuun saakka tekojensa seurauksia. Näin ollen tietynlainen kaoottisuus kuuluu itse maailman luonteeseen.
Tylsän, realismiin painottuneen länsimaissa valtavirtaisen elokuvailmaisun rinnalla taidokkaasti toteutettu maksimalistinen idearikkaus tuntuu virkistävältä. Ohjaajien pitäisi tehdä elokuvia useammin ”väärin”.
Masthiska Maranam nähtävillä Netflixissä.


