Lukemattomien asiantuntijoiden vahvistama tosiasia on, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli provosoimaton. Tästä huolimatta on joitain Venäjän propagandan harhauttamia ihmisiä, jotka väittävät, että Naton laajentuminen provosoi hyökkäyksen. Tämä on aivan naurettavaa: Natohan on demokraattisten maiden liitto, joka ei uhkaa ketään! Nato-maiden ydin- ym. aseet ovat puhtaasti puolustuksellisia. Venäjä tiesi tämän vallan hyvin eikä mitenkään voinut kokea yhä lähemmäksi Moskovaa työntyvää Natoa uhaksi omalle turvallisuudelleen. Päinvastoin Nato-jäsenyys merkitsi sitä, että Itä-Euroopan maista tuli automaattisesti demokraattisia ja siten Venäjälle täysin vaarattomia.
On kyllä totta, että Naton johtava maa USA on toisen maailmansodan jälkeen sekaantunut aseellisesti toisten maiden asioihin noin 190 kertaa, ja monet muut Nato-maat ovat osallistuneet näihin interventioihin. Mutta kyseessähän on aina ollut demokratian ja ihmisoikeuksien puolustaminen, joten tätä toimintaa ei voi pitää varsinaisesti hyökkäyksellisenä. Koska Venäjä katsoo olevansa demokraattinen maa ja on allekirjoittanut lukuisia ihmisoikeussopimuksia, sillä ei ole tässä suhteessa mitään pelättävää.
Venäjän hybridivaikuttaminen on laajaa ja tehokasta. Ilmeisesti tämän tuloksena on syntynyt lähes 700-sivuinen kirjamöhkäle Provoked, How Washington started the new cold war with Russia and the catastrophe in Ukraine (Provosoitu, Kuinka Washington aloitti uuden kylmän sodan Venäjän kanssa ja katastrofin Ukrainassa), jota väitetään Scott Horton -nimisen miehen kirjoittamaksi. Sepustuksessa esitetään muun muassa, että 1990-luvulla kaikkein länsimyönteisimmätkin venäläiset poliitikot ja USA:n johtavat Venäjä-asiantuntijat pitivät Naton mahdollista itälaajentumista provokaationa, joka johtaisi vakavaan konfliktiin. Jokainen historiaa tunteva muistaa kuitenkin, kuinka viinanhuuruinen koko 1990-luku oli Venäjällä, joten tuon ajan venäläisten tai ahkerasti Venäjällä käyneiden ihmisten lausuntoja ei todennäköisesti ole tehty selvin päin.
Jotkut Venäjä-mieliset kirjoittajat syyllistyvät whataboutismiksi kutsuttuun argumentaatiovirheeseen ja rinnastavat Nato-maiden tukikohdat Venäjän läheisyydessä kuvitteellisiin Venäjän tukikohtiin Meksikossa. Tokihan Yhdysvallat kokisi Venäjän työntymisen rajansa läheisyyteen suurena provokaationa, mutta tätä ei mitenkään voi rinnastaa Naton laajentumiseen. Venäjän tapaisen autoritaarisen maan sotavoimia on tietysti syytä pelätä toisin kuin demokraattisten Nato-maiden puolustusvoimia.
Ulkoministeri Elina Valtonen ei ole tällaiseen sekoiluun langennut vaan on selkeästi tajunnut, etteivät Nato maat voi koskaan provosoida Venäjää. Suurta poliittista viisautta osoittaen hän lausui 31.5.2024 seuraavaa: ”Meidän ei pidä mennä sellaiseen ajatusten ansaan, että joillakin meidän toimillamme olisi vaikutusta siihen, mitä Venäjä tekee. Venäjä tekee tasan niin kuin se itse haluaa ja meidän pitää keskittyä niihin asioihin, joihin me voimme vaikuttaa…”
Valtonen asettuu selvänäköisten suomalaisen valtiomiesten pitkään – tosin välillä valitettavasti katkenneeseen – jatkumoon, johon kuuluu muun muassa presidentti Risto Ryti. Radiopuheessaan 26.6.1941 hän kertoi, että edellisestä päivästä lähtien Neuvostoliiton sotavoimat ”ilman meidän antamaamme aihetta ovat hallituksensa määräyksestä suorittaneet säännöllisiä, laajoja sotatoimia maamme kaikissa osissa”. Hän ei maininnut sitä, että Pohjois-Suomeen oli kesäkuun alkupuolella tullut yli 40 000 saksalaista sotilasta. Ei myöskään sitä, että saksalaiset olivat ottaneet tukikohdikseen useita suomalaisia lentokenttiä ja että Suomen aluevesille oli tullut kaksi saksalaista laivasto-osastoa, jotka olivat valmiina sulkemaan miinoilla Suomenlahden. Näiden asioiden maininta oli tarpeetonta, koska ne eivät missään tapauksessa voineet provosoida Neuvostoliiton sotatoimia: saksalaisethan olivat Suomessa vain vahvistamassa maamme puolustusta.
Olli Tammilehto
