Timo Hellenberg & Pekka Visuri: Tulilinja. Ukraina ja uusi maailmanjärjestys. 302 s. Into, Helsinki 2025.
Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta. 247 s. Gummerus, Helsinki 2026.
Kjell Westö: Molly & Henry — Romaani sotavuosilta. 509 s. Otava, Helsinki 2023.
Ensimmäinen kirja
Timo Hellenbergin ja Pekka Visurin Tulilinjassa hahmotetaan Ukrainan paikka muuttuvassa maailmanjärjestyksessä preussilaisen sotatieteilijän Carl von Clausewitzin (1780–1831) Vom Kriege -teoksen mukaisesti: sota on politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia, väkivaltaisia keinoja. Sota on perusluonteeltaan poliittinen ilmiö, ja usein seurausta epäonnistuneesta politiikasta. Sodan alettua irrationaaliset tekijät voivat saada yliotteen. Sodanjohto ei kykene hallitsemaan tilannetta, mistä seuraa kärjistyminen ja eskalaatio: ”Kun kansakunnat taistelevat olemassaolostaan, sodasta tulee luonteeltaan totaalista.” Huhut ja sotapropaganda vihollisen julmuuksista jyrkentävät vastakkainasettelua.
Ukrainassa sekä Yhdysvallat että Euroopan unioni ja Venäjä ovat tehneet isoja virheitä. Helposti ja nopeasti toteutettavaksi luullut toimet ovat pahoin epäonnistuneet ja seurauksena on ollut vuosia kestävä sota ja tuho. Tiedotusvälineet ovat pahentaneet ja pitkittäneet puhjennutta sotaa ja luoneet maailmansodan mielipideilmaston.
Tulilinjassa käytetään termiä ”uusi maailmanjärjestys”, joka on viime 20 vuotta haastanut vanhan euroatlanttisen ja Yhdysvaltojen blokin maailmanvallan. Uudet voimakkaat Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maat eivät enää hyväksy länsimaiden ylivaltaa, vaan vaativat maailman monimuotoisuuden tunnustamista. Uusi BRICS-ryhmittymä kattaa puolet maailman väestöstä ja 42% tuotannosta. Sen osuus kasvaa, kun Yhdysvallat ja EU suhteessa pienenevät.
Uuden maailmanjärjestyksen talous ja politiikka ovat olleet vanhalle euroatlanttiselle ja Yhdysvaltojen blokille niin mahdoton pala nieltäväksi, että ne ovat jatkaneet politiikkaa lisäämällä siihen väkivaltaa. Ukraina sijaitsee vanhan ja uuden blokin rajalla keskeltä jakautuneena. Raja kulkee Ukrainan sisällä lähellä Wienin kongressin toteuttamaa Ukrainan jakoa 1815-1918 katolisen Itävallan ja ortodoksisen Venäjän kesken.
Kun Ukraina ei osannut päättää kumpaan se kuuluu, puhkesi laajoja sisäisiä levottomuuksia, jotka kärjistyivät euromaidan-mielenosoituksissa 2013-14. Timo Hellenbergin osuus on silminnäkijäkuvaus Kiovan tapahtumista, miten jyrkästi Ukraina oli jakautunut länteen suuntautuneisiin ja Venäjä-yhteistyötä kannattaneisiin. Keitosta pahensi epäonnistunut politiikka ja iso joukko vähemmän lahjakkaita poliitikkoja. Ukrainassa heitä oli yllin kyllin 1990-luvun epäonnistuneen talouden yksityistämisen ja laajan korruption seurauksena. Presidentiksi 2005 noussut länsimielinen Viktor Juštšenko ja hänen 2010 valittu seuraajansa venäjämielinen Viktor Janukovytš sotkivat asioita perinpohjin. Hellenbergin kuvauksesta käy ilmi miten avoimesti Yhdysvallat, EU ja Venäjä sekaantuivat Ukrainan asioihin ja vaaleihin. Euromaidan-mielenosoitus ja vastamielenosoitukset kärjistyivät lopulta ammuskeluksi, jossa kuoli 300 ihmistä. Viktor Janukovytš pakeni itään, eikä hän ollut aivan väärässä syyttäessään lännestä johdettua vallankaappausta. Timo Hellenberg ihmettelee miksi uudet vallanpitäjät eivät koskaan tutkineet kuka ampui euromaidanin mielenosoittajia ja miksi todistusaineistoa on hävinnyt ja hävitetty.
Pekka Visuri täydentää Clausewitzia brittiläisen professori Hew Strachanin tutkimuksella Ukrainan sodan ennustamattomuudesta. Yhdysvallat, Nato, EU ja Venäjä arvioivat pitkään väärin omat ja Ukrainan sekä Venäjän sotilaalliset voimat. Illuusio lyhyestä sodasta petti, eikä millään puolella kuviteltu sodan kestävän yli neljä vuotta. Sodan pitkittymiseen ja jatkuviin kärsimyksiin ovat vaikuttaneet tiedotusvälineet, jotka ovat lännessä ja Suomessa levittäneet tauotta propagandaa Ukrainan voitosta ja Venäjän tappiosta sekä hajoamisesta Vladimir Putinin sairauksiin ja kuolemaan. Naiiveinta propagandassa ollut Venäjän vahvuus ja heikkous: jos Ukraina häviää, Venäjä jatkaa valloitusretkeä länteen. Toisaalta Venäjän ja sen talouden olisi pitänyt romahtaa moneen kertaan. Miten Venäjä voi olla yhtä aikaa vaarallisen voimakas hyökkääjä ja heikko romahtamaisillaan oleva valtio? Toinen sotapropagandan virheväittämä on Ukrainan sodan ja Suomen talvisodan vertaaminen. Suomi oli vuonna 1939 yhtenäinen kansallisvaltio, jossa ei ollut lähes lainkaan venäläisiä. Ukrainassa oli 1991 itsenäistymisen aikaan 12 miljoonan eli noin 22% venäjänkielinen väestö, joka oli maan itäosissa monin paikoin enemmistö.
Poliittisen johdon pitäisi osata lopettaa sota, kun se ei enää palvele järkeviä päämääriä. Yhdysvallat on jo todennut virheensä ja haluaa eroon Ukrainasta. Euroopan unioni sen sijaan kaataa loputtomasti rahaa ja aseita Ukrainaan, ja haluaa sen vielä pikavauhdilla jäsenmaakseen. Hellenberg ja Visuri toteavat kohteliaasti, että ”Euroopan unionilta puuttuu suurvaltapolitiikan taju.”
Parasta Tulilinjassa on Ukrainan asettaminen paikoilleen uudessa maailmanjärjestyksessä. Toimittajat Suomen tiedotusvälineissä eivät millään ymmärrä miksi globaalin etelän ja idän maat eivät tue Yhdysvaltojen ja EU:n Venäjän vastaisia talouspakotteita, vaan jatkavat kaupankäyntiä ja yhteistyötä Venäjän kanssa: ”Eurooppalaisten valtakuntien 500 vuotta jatkunut valta-asema maailmassa on jo lopullisesti mennyttä, eikä niiden perilliseksi syntyneellä Yhdysvalloilla ole edessään valoisaa tulevaisuutta maailmanlaajuisessa kilpailussa.”
Tulilinjan mediakritiikki on perusteltua, mutta olisi vaatinut tuekseen dokumentaatiota. Esimerkiksi EU:n päätös kieltää neljän tiedotusvälineen lähetystoiminta Euroopan unionissa (Voice of Europe, RIA Novosti, Izvestija ja Rossijskaja Gazeta) sekä rajoittaa toimittajien ja tutkijoiden toimintaa on liberaalin sananvapauden loukkaus, törkeimpinä pakotteet Xavier Moreauta ja Jacques Baudia vastaan.
Toinen kirja
Saana Nilssonin Suojeluenkeli on erikoinen omaelämäkerta 20-vuotisesta työurasta Suojelupoliisissa. Kirja ei paljasta hämmästyttävän uutta sisäministeriön alaisesta turvallisuus- ja tiedustelupalvelusta. Se perustuu suurelta osin Supon jakamaan julkiseen yleisesti saatavilla olevaan aineistoon, eikä kirjoittaja joutune syytteeseen virkasalaisuuksien paljastamisesta. Kohuttua ”Tiitisen listaa” ei kirjasta löydy, vain maininta, että se olisi monille tylsä pettymys. Supon sisäisestä työilmapiiristä ja työntekijöiden keskinäisistä suhteista kirja kertoo paljon, eikä kovin hyvää. Vanhanaikainen ja paljolti sovinistinen työkulttuuri on 2000-luvulla muuttunut terveempään suuntaan, mutta aiheuttanut myös kasvukipuja. Saana Nilsson antaa kovaa kyytiä populaarikulttuurin kuvauksille turvallisuus- ja tiedustelupalvelujen työskentelytavoista. James Bond –elokuvat eivät kerro miten Supo arkipäivinä toimii.
Saana Nilssonin erikoisalaa Supossa oli terrorismin torjunta ja Iran. Suojeluenkeli on myös kuvaus uupumuksesta ja kriisistä, joka johti irtisanoutumiseen ja työpaikan vaihtoon.
Työ Supossa alkoi vaikeutua Ukrainan sodan alettua. Nilsson kylläkin kiittää Supoa, että se vaikeutuneissa oloissa pyrki jatkamaan toimintaa ammattimaisena ja puolueettomana viranomaisena. Tosin henkilökunnan asenteet tulivat ilmi, kun Ukrainan sodan alettua Supon työmaaruokalan slaavilaisen ruoan viikko vaihtui Baltian maiden herkuiksi ja Pepsin myynti ruokalassa lopetettiin, koska Pepsi jatkoi toimintaansa Venäjällä.
Ukrainan sodan alettua Supon ongelmaksi tulivat poliitikkojen ja lehdistön koventuneet vaatimukset saada Natoa tukevaa ja Venäjän vastaista tiedustelutietoa. Paineet olivat hirvittävät, sillä toisaalta piti pysyä puolueettomana viranomaisena. Saana Nilssonin kriisi näyttää alkaneen, kun asialliset ja ilmeisen luotettavat tiedot eivät kelvanneet hillitöntä venäjävihaa lietsoneelle lehdistölle.
”Suomeen syntyi vähä vähältä pelon yhteiskunta, jossa eniten tilaa saivat kaikkein uhkaavimmat arviot. … Meiltä haluttiin enemmän, uhkia, vaarallisempia kauhukuvia, lisää pelottelua”, Saana Nilsson kirjoittaa. ”Sinisilmäisyydestä tuli kuolemansynti. … Supon arviot eivät sopineet pelkoa lietsovaan ja uhkia korostavaan mediamaisemaan.”
Supo toi esille, että ”Suomen venäläisvähemmistö ei muodosta uhkaa maamme turvallisuudelle.” Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Iltapäivälehdet pelottelivat miten Suomen venäläiset ovat viides kolonna. Kaapelivaurioita selittämään kelpasi kuka tahansa kalastaja-aluksen kapteeni, ja lisää palstaleveyttä tuli, jos kapu epäili Venäjää. ”Putinin ja Venäjän pelko toi paljon klikkauksia ja lukijoita.” Nord-Stream –kaasuputken räjäytti Venäjä, vaikka sittenkin asialla taisi olla Ukraina. Baltic Connector –kaasuputken katkaisi Venäjä, vaikka asialla taisivat olla ammattitaidottomat kiinalaiset merimiehet. Eagle S katkoi kaasuputkia Venäjän pyynnöstä, vaikka kyse oli huonosta laivasta ja huonoista merimiestaidoista. Kun vesitornien ympärillä pyöri epämääräistä porukkaa, kyse oli venäläisten tihutöistä. Venäläisten omistamat kesämökit ovat tietty täynnä vakoilulaitteita, vaikka tähän mennessä mitään ei ole löydetty.
”Venäjän demonisointi ajoi viranomaistiedon edelle. … Jos uskoo faktoihin, on sinisilmäinen. Jos uskoo omiin ajatuskyhäelmiinsä, on aina oikeassa”, Nilsson kirjoittaa.
Saana Nilsson ei erityisemmin rakasta Venäjää, mutta peräänkuuluttaa faktatietoa sen arvioinnissa. Samoja faktoja hän penää Natosta. Sen piti tuoda turvallisuutta eikä maksaa juuri mitään. Miksi pelko ja kustannukset aina vain lisääntyvät?
Supossa laadittiin neljä skenaariota Ukrainan sodan kulusta. Ensimmäisen mukaan sota jatkuu eikä kumpikaan osapuoli saavuta sotilaallista ratkaisua lännen Ukraina-tuen alkaessa horjua. Toisen mukaan Venäjä voittaa ja valtaa Ukrainan. Kolmannessa Ukraina voittaa ja Venäjä ajetaan Krimiltä ja Donbasista. Neljäs skenaario on epävarma rauha, jossa Ukraina jaetaan rintamatilanteen mukaisesti.
Hyvin koulutetun, lahjakkaan ja pätevän ihmisen kirjoittamaa kirjaa häiritsee paikoin esiin tunkeva itsetietoisuus. Olen hyvä, mutta sukupuolen takia en ole saanut ansaitsemaani arvostusta. Tekstin sujuvuutta, kirjallista rakennetta ja tietojen paikkansapitävyyttä tämä ei vähennä. Suojeluenkeli on tärkeä dokumentti Ukrainan ja Iranin sotien aikana.
Kolmas kirja
Kjell Westön romaani Molly & Henry — Romaani sotavuosilta ilmestyi 2023. Useissa kritiikeissä se on nähty rakkauskertomuksena, jonka julma sota turmelee.
Molly & Henry on terävä ja syvällinen kuvaus sotapropagandan tuhoisasta vaikutuksesta. Westön kaunokirjallinen analyysi sotapropagandasta on terävämpi kuin monet lukemani tutkimukset (Ellul, Lasswell, Luostarinen, Perko, Salminen). Ydinkysymys on sodan oloissa tapahtuva tiedotusvälineiden alistaminen osaksi sotilaallista komentoketjua kansallisen yhtenäisyyden ja yksimielisyyden aikaansaamiseksi.
Westön romaanin päähenkilö talvisodan aikana on Hufvudstadsbladetin toimittaja Henry Gunnars vastapoolinaan puolustusministeriön tiedotusosaston päällikkö eversti Luoto. Everstin tehtävä on huolehtia, että tiedotusvälineet ovat ehdottoman yksimielisesti sodanjohdon tukena. Minkäänlaista horjuntaa ei saa olla. Toimittaja Gunnars on horjunut ja julkaissut artikkeleita, joissa varovasti kyseenalaistetaan yhtä ainoata sallittua tulkintaa. Gunnarsin ja Luodon välille puhkeaa riita Summan taistelua koskevasta artikkelista. Se ei ollutkaan niin uljas ja sankarillinen kuin sodanjohto halusi viestiä (Summaa käsittelevä artikkeli on hiljattain kadonnut suomenkielisestä Wikipediasta). Gunnarsin toiminta Hufvudstadsbladetissa vaikeutuu. Hänet syrjäytetään hanttitöihin ja määrätään uudelleenkoulutukseen, jonka aluksi eversti Luoto sanoo: ”Tiedotuksen täytyy olla alusta saakka keskitettyä. … Huolimatta kaikesta mitä viime kerralla tapahtui, uskon edelleen, että teistä voi tulla tärkeä ratas.” ”Henry tunsi miten vastustushalu hänen sisällään kasvoi: Ratas.”
Kjell Westön romaanin pääkysymys on mitä tapahtuu, kun täysin yksimielinen ja keskitetty sotapropaganda joutuu totuustestiin? Näin tapahtui keväällä 1940, kun Summan taistelun jälkeen Suomi suostui Moskovan rauhansopimukseen.
Talvisodan rauha koettiin julmana vääryytenä. ”Nämä eivät ole mitkään rauhanehdot vaan sen saatanan ryssän ukaaseja”, sanoo Henryn toimittajatoveri Guido. Kotirintamaa ei ollut valmisteltu tappioon. Talvisodan tappio oli niin suuri vääryys, että se oikeutti uuden sodan ja liittoutumisen natsi-Saksan kanssa. Suomi lähti kesäkuussa 1941 mukaan Hitlerin operaatio Barbarossaan saadakseen menetetyt alueet takaisin, ja päälle vielä Saksan lupaaman Suur-Suomen.
Jatkosota päättyi Moskovan välirauhaan 1944, joka oli vielä ankarampi kuin talvisodan rauha 1940. Suomi menetti Karjalan ja Sallan lisäksi Petsamon, määrättiin maksamaan sotakorvaukset Neuvostoliitolle ja järjestämään sotasyyllisyysoikeudenkäynti.
Westön romaanin päähenkilö Henry Gunnars kaatuu jatkosodassa. Talvisodan yksimielisyyttä tukenut sotapropaganda murtui ja Suomesta tuli liberaali demokratia. Westö antaa ymmärtää, että onnettomasti päättyneen jatkosodan syttymiseen vaikutti tiedotusvälineiden talvisodan ajan propaganda. Liian yksinkertainen propaganda kääntyi tavoitteitaan vastaan.
Ukrainan sodan neljän vuoden ajan tiedotusvälineet ovat levittäneet lähes täydellisen yhdensuuntaista Natoa ja Ukrainaa tukevaa sotapropagandaa. Moni toimittaja on kokenut Henry Gunnarsin tavoin olevansa ratas, jota keskitetty kone pyörittää. Toimittajilla on silti tietoa, että asiat Ukrainassa ja Venäjällä eivät ole kuten propagandassa pitää esittää.
Ukrainan sota mahdollisesti päättyy epävarmaan rauhaan. Silloin punnitaan miten tiedonvälitys sodasta on toiminut. Koetaanko tuleva rauhansopimus lännessä niin julmana vääryytenä, että se oikeuttaa revanssin ja uuden sodan?
Keväällä 2026 Euroopan unionin poliittinen johto on haluton ja kyvytön lopettamaan sotaa, vaikka se ei enää palvele järkeviä päämääriä. EU:n ”korkean edustajan” Kaja Kallaksen puheet EU:n ydinaseista ja Venäjän pilkkomisesta pieniin osatasavaltioihin sekä liittokansleri Friedrich Merzin käynnistämä Saksan valtava 377 miljardin euron asevarusteluohjelma viittaavat sodan jatkamiseen ja sen jälkeen valmistautumiseen jatkosotaan.
