Jaakko Laakso (2025): Punainen takapiru. Docendo. 416 s.
Entinen vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakso (s. 1948) on koonnut muistojaan yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikuttajan taipaleeltaan, 1960-luvulta viime vuosiin. Docendo-kustantamon Muistaakseni-sarjassa ilmestynyttä teosta voisi kutsua episodimuistelmiksi: yhtenäistä elämän- tai uratarinaa siinä ei ole, vaan joitakin valikoituja prosesseja ja episodeja eri aikakausilta – ja medialle tärppejä, joista muutamiin on tartuttukin.
Kirja perustuu paljolti Laakson päiväkirjoihin. Tarkkoja tietoja kulissien takaisista tapahtumista ja keskusteluista tulee julki.
Merkittävä osa kirjan annista liittyy Laakson kansainväliseen toimintaan, erityisesti Euroopan neuvoston (jota ei pidä sekoittaa Euroopan unioniin) Suomen valtuuskunnassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Vasemmistoryhmänsä puheenjohtajana Laakso kuului ainoana suomalaisena Euroopan neuvoston yleiskokouksen johtoryhmään, mistä avautui kiinnostavia tehtäviä ja kontakteja ennestäänkin laajasti verkostoituneelle poliitikolle.
Dramatiikkaa Tšetšeniassa ja Irakissa
Euroopan neuvoston tehtävissä Laakso matkusti esimerkiksi Tšetšeniaan – sekä ensimmäisen että toisen Tšetšenian sodan aikana ja niiden välissä. Näiden matkojen kuvaukset kuuluvat kirjan dramaattisimpaan antiin. Kansanedustajaryhmässä Laakso tapasi muun muassa pahamaineisen sotapäällikön, sittemmin järkyttäviä terroritekoja järjestäneen Šamil Basajevin vuonna 1997. Pyssymiehiä täynnä olevassa huoneessa Basajev selitti ryhmälle šarialain mukaisista teloituksista ja aviorikoksiin syyllistyneiden naisten kivittämisestä kuoliaaksi ja uhkaili ryhmää panttivangiksi ottamisella.
Pari vuotta myöhemmin Laakso oli kollegoineen todistamassa kymmenen kilometrin päässä, kun Venäjä pommitti Tšetšenian pääkaupunki Groznyia, ja tapasi seuraavana päivänä pakolaisleirillä kaupungista paenneita siviilejä.
Laakson aloitteesta Euroopan neuvoston vasemmistoryhmä matkusti syksyllä 2002 Irakiin, muutama kuukausi ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä. Tavoitteena oli tavata maan johtoa ja taivutella sitä päästämään YK:n asetarkastajat maahan, jotta Yhdysvallat ei saisi ylimääräistä veruketta hyökkäykselleen. Ryhmä pääsi Saddam Husseinin kakkosmiehen, varapääministeri Tariq Azizin puheille tämän salaiseen piilopaikkaan. Sattumaa tai ei, muutama päivä myöhemmin Saddam Hussein ilmoitti Irakin suostuvan asetarkastuksiin. Yhdysvaltojen hyökkäystä tämä ei estänyt. Perusteluksi esitettiin sepitetyt ”tiedustelutiedot” Irakin joukkotuhoaseista.
Takapiruna myös Jäätteenmäen ja Lipposen kamppailussa
Irakin sota vaikutti vahvasti Suomenkin politiikkaan. Eduskuntavaalit käytiin neljä päivää ennen Yhdysvaltojen hyökkäyksen alkamista. Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki onnistui hiillostamaan pääministeri Paavo Lipposta (sd.) tämän presidentti George W. Bushille Washingtonissa antamista yhteistyölupauksista. Tässäkin oli takapiruna Jaakko Laakso, jonka tekemästä eduskuntakyselystä Jäätteenmäki oli saanut idean nostaa asia vaaliteemaksi.
Keskusta nousi täpärästi 6 000 äänellä SDP:n ohi suurimmaksi puolueeksi. Jäätteenmäki nousi pääministeriksi, mutta kolme kuukautta myöhemmin hallituskumppani SDP pakotti hänet eroamaan salaisten Irak-muistioiden vastaanottamista koskeneen kohun seurauksena. Laaksolle Lipponen kosti eduskuntakyselyn siten, että tämä menetti paikkansa Euroopan neuvostossa.
Irak-politiikkaan kytkeytyi kamppailu Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta peruslinjasta. Lipposen pyrkimyksenä oli viedä Suomi Natoon, mikäli hänet olisi valittu 2003 vielä kolmannelle pääministerikaudelle. Eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana toiminut Laakso tunnetusti vastusti liittoutumista, kuten myös presidentti Tarja Halonen. Laakso kertoo kirjassa moneen otteeseen yhteistyöstään ja keskusteluistaan Halosen kanssa. Halonen totesi hänelle kesällä 2003 Kultarannassa, että ennen eduskuntavaaleja ”joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenydestä” ja Halonen oli joutunut muistuttamaan, että ”presidenttikin on olemassa ja asioita ei ratkaista hänen ohitseen”.
Ukraina-diplomatiaa Ilkka Kanervan kanssa
Merkittävässä roolissa on myös kokoomuspoliitikko Ilkka Kanerva, jonka kanssa ystävyys ja yhteistyö jatkuivat 55 vuotta, Kanervan kuolemaan asti. Kun Kanerva oli ehdolla Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtajaksi vuonna 2014, Laakso lobbasi hyvin aktiivisesti eri maiden valtuuskuntia hänen tuekseen. Tämä työ luultavasti ratkaisi niukalla ääntenenemmistöllä tapahtuneen valinnan. Lobbaus jatkui Kanervan pyrkiessä Etyjin pääsihteeriksi, mihin häntä ei kuitenkaan valittu. Vuonna 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä Kanerva pyrki Laakson avustuksella edistämään diplomaattisia ponnisteluja, mutta tulokset jäivät vaikeassa tilanteessa laihoiksi. Kuvaus osoittaa kuitenkin osaltaan sen, ettei tilanteen kärjistyminen ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 ollut väistämätön kehityskulku.
Laakso oli tapahtumien polttopisteessä vielä Suomen Nato-prosessinkin aikaan keväällä 2022: tavatessaan Turkin silloisen ulkoministerin Mevlüt Çavuşoğlun hän oli ensimmäisiä suomalaisia, jotka kuulivat, ettei Turkki aio toistaiseksi hyväksyä Suomea ja Ruotsia Naton jäsenmaiksi. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan ilmoitti asiasta julkisesti kymmenen päivää myöhemmin. Presidentti Sauli Niinistö ja ulkoministeri Pekka Haavisto sanoivat ilmoituksen tulleen heille yllätyksenä. Laakso arvioi, että hekin kyllä tiesivät Turkin kannasta jo aiemmin, mutta pyrkivät aluksi pimittämään tiedon.
Dumell-tapauksen taustat
Nuorena taistolaisaktiivina ja 1980-luvulla Tiedonantaja-lehden toimittajana Laakso loi tiiviit yhteydet Neuvostoliittoon ja sen kommunistiseen puolueeseen. Tämä on leimannut hänen myöhempääkin julkikuvaansa siitäkin huolimatta, että hän nousi kansanedustajaksi vasta vuonna 1991 eli samana vuonna jolloin Neuvostoliitto romahti, ja koko hänen 20-vuotinen kansanedustajauransa ajoittuu siis Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan. Ei hän tosin itsekään ole peitellyt taistolaisaikojaan saati sirotellut tuhkaa päälleen, vaikka monia näkemyksiään onkin tarkistanut.
SKP:n osapuolijakoa Laakso ei tässä kirjassa ruodi, mutta muistelee monia neuvostokontaktejaan ja idänmatkojaan. Kirja alkaa Helsingin Sanomien vuoden 1993 kohujutun selvittelystä. Siinä Laakso esitettiin todellisena syyllisenä juttuun, josta toimittaja Mats Dumellin 1980-luvun alussa sai maanpetostuomion. Laakso oli aikoinaan esitellyt Dumellin neuvostodiplomaatille, jolle Dumell myöhemmin luovutti luottamuksellisia tietoja. Esittelemisen Laakso on itsekin myöntänyt, eikä siinä ole mitään laitonta. Kaikki muu sittemmin dekkaristina tunnetuksi tulleen rikostoimittaja Harri Nykäsen laatimassa jutussa oli varsin hataralla pohjalla. Kirjassa Laakso ruotii jutun taustoja ja näkee jälkien johtavan Suojelupoliisin sisäisiin välienselvittelyihin.
Helsingin Sanomien ja sen käyttämien lähteiden vakoilusyytökset kuivuivat lopulta kokoon eivätkä johtaneet mihinkään toimiin, mutta leima jäi ja agenttitarinat Laaksosta kiertävät yhä nettipalstoilla.
Supo seurasi tarkasti radikaalinuorisoa
Suojelupoliisi on kirjassa muutoinkin vahvasti esillä. Kansikuvassa Laakso poseeraa Ratakatu 12:n oven edessä, ja kirjan julkistustilaisuudessa lokakuussa Supon väkeä oli kutsuttuna paikalla.
Supo seurasi 1960–70-luvuilla hyvin tarkasti radikaalinuorison toimintaa. Laakso käy läpi tutkija Jukka Seppisen julkaisemia Supon keräämiä tietoja itsestään. Joukossa on huvittavankin yksityiskohtaisia paikkansapitäviä kuvauksia, esimerkiksi teinijohtajakurssilta: Laakso laulatti tauoilla työväenlauluja ja ”tahtia tömäytteli” Erkki Tuomioja.
Laakson mukaan ilmiantajat kuitenkin raportoivat myös sitä, mitä kuvittelivat Supon johdon toivovan, joskus tosiasioista piittaamatta. Laakson mukaan useat tiedot ovat virheellisiä. Hänen esimerkiksi väitettiin olleen jo 19-vuotiaana lukiolaisena läheisissä yhteyksissä ”KGB-linjan miesten kanssa”. Itse hän toteaa, ettei ollut tuolloin vielä tavannut ainoatakaan neuvostodiplomaattia. Laakso kritisoikin sitä, että Seppinen näyttää uskovan Supon kirjauksiin ”kuin pässi sarviinsa”.
Myös Vietnamin sodan vastaista liikettä Supo seurasi tarkasti. Kirjassa on vauhdikas kuvaus kissa ja hiiri -leikistä, kun Laakso tovereineen lähti maalaamaan sodan vastaisia iskulauseita Helsingin keskustassa ja poliisit seurasivat perässä.
Lisää muisteluksia ehkä luvassa
Henkilöhistoriallista taustaa teokseen tuovat kertomukset kirjoittajan sukutaustasta. Hänen molemmat isoisänsä kuolivat sisällissodan jälkeen punavankileireillä. Julkistustilaisuudessa Laakso totesi tämän osaltaan vaikuttaneen hänen radikalisoitumiseensa, mutta muistutti, ettei näin mitenkään väistämättä käy – tavallisempaa on päinvastoin ollut oman sukuhistorian häpeäminen ja peitteleminen.
Joissakin Punainen takapiru -kirjan lehtikritiikeissä on keskitytty luettelemaan asioita, joita kirjasta puuttuu. Niitä toki riittää, jos odotuksena on ollut perinteinen, kattava omaelämäkerta. Tapahtumia selostetaan yksityiskohtaisestikin, mutta laajempien kontekstien pohtiminen jää välillä niukaksi, eikä Laakso isommin reflektoi omaa poliittista toimintaansa. Paljon jää rivien väliin. Esimerkiksi eksplisiittisiä perusteluja sille, miksi Laakso tuki kokoomuslaista Kanervaa Etyj-tehtäviin, ei juuri esitetä. Taustoitusta on kuitenkin sen verran, että tämän voi helposti päätellä tämän liittyneen rauhankysymyksiin, idänsuhteisiin ja diplomaattiseen asennoitumiseen – siitäkin huolimatta, että Kanerva asennoitui myönteisesti myös Yhdysvaltoihin ja Natoon. Sitäkin isompi pohtimatta jäävä asia on se, miten Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti Laakson ja hänen hengenheimolaistensa – samoin kuin aivan eri poliittisia kantojakin edustaneiden – ulkopoliittiseen ajatteluun. Ulkopolitiikkaan liittyvät jakolinjathan menivät tuolloin aivan uusiksi.
Se mikä kerrotaan tulee kerrotuksi hyvin ja nasevasti, ajoittain hauskastikin. Poliittisesta lähihistoriasta ja sen kulissien takaisesta menosta kiinnostuneille kirjaa voi ehdottomasti suositella. Julkistamistilaisuudessa Laakso lupaili, että lisääkin muisteluksia saattaa olla tulossa.
Elias Krohn
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Suomen poliittinen johto ja Irakin sota – kovaa peliä kulisseissa
