Jos suomalaiseen valtamediaan on uskomista, Viktor Orbánin Unkarista on tullut Euroopan unionin musta lammas. Voisi melkein kuvitella, että Unkarista voi ja saa vallita vain yksi mielipide, ja yrityksiä ymmärtää Unkaria, saati hyväksyä sen toimia, on julkisuudessa vaikea tuoda esiin. Suomi seuraa tässäkin suhteessa tunnollisesti Brysselistä ja Strassburgista annettua ohjeistusta. Unkarin ja Euroopan unionin eliittiportaan suhteita hiertävät erityisesti Ukrainan tilannetta koskevat näkemyserot, mutta samalla muistetaan tuoda esiin myös Orbánin hallituksen sisäpolitiikka. Voi kuitenkin kysyä, onko koko Euroopan unionin pakottaminen samojen ideologisten linjojen taakse demokratian edistämistä vai sen kaventamista.
Täytyy toki muistaa, että kyse on hallituksista ja niiden virallisista kannanotoista: Unkarissakin on niitä, jotka haluaisivat maan myötäilevän Euroopan unionin virallista linjaa, aivan kuten muissa jäsenmaissa on niitä, jotka toivoisivat liiton linjan olevan lähempänä Unkaria. Erityisen aktiivista vastarintaa Unkaria kohtaan harjoittavat ja rahoittavat jotkut ulkomaille siirtyneet unkarilaiset, tunnetuimpana Yhdysvalloissa vaikuttava iäkäs miljardööri George (György) Soros. Euroopassa Unkari jakaa jäsenmaita sekä sisältä että ulkoa samaan tapaan kuin Venäjä ja Trumpin Yhdysvallat, mutta Unkaria ymmärtävät äänet on tehokkaasti vaimennettu.
Trumpin luomassa uudessa maailmanjärjestyksessä Eurooppa on varman häviäjän osassa. Vaikka kauppasodan pitkäaikaisvaikutukset ovat arvaamattomat, alkuvaikutelma on, että voittajia tulevat olemaan paitsi Yhdysvallat myös Kiina ja Venäjä. Unkaria ei voi syyttää siitä, että se on jo varhain päättänyt olla voittajien puolella, joskin tilanteessa, jossa voittajat eivät vielä ole varmistuneet, sen valintoja voi pitää rohkeina, ehkä jopa uhkarohkeina. Mielenkiintoista on, että Unkari, kuten Tšekkikin, on valinnut Lähi-idässä voittajaksi Israelin. Irrottautumalla Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen jäsenyydestä se on tältä osin sitoutumattomana maana voinut jo vastaanottaa Netanjahun ja on valmis vastaanottamaan myös Putinin.
Vaikka poliittiset vastustajat niin mielellään väittävät, Orbánin Unkarissa ei ole kyse vain yhden puolueen taktikoinnista vaan myös kansan pitkästä muistista. On hyvä palata vuoteen 1914, jolloin Eurooppa oli, kuten tasan sata vuotta myöhemminkin, kypsynyt sotaan Suomesta Balkanille ulottuvan puskurivyöhykkeen omistuksesta syntyneiden eturistiriitojen takia. Tuolla kertaa Unkari oli auttamatta väärällä puolella. Ensimmäinen maailmansota tuhosi Saksan ja Itävallan, mutta suurin häviäjä oli Unkari, joka Trianonin “häpeärauhassa” menetti 72 prosenttia aikaisemmasta alueestaan. Uuden “Tynkä-Unkarin” ulkopuolelle jäi runsas kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Tätä on kansakunnan vaikea muutamassa sukupolvessa unohtaa.
Unkarin viimeinen kukoistuskausi osui belle époquen aikaan, vuosiin 1867–1914, jolloin Unkarin kuningaskunta hallitsi Itävalta-Unkarin itäistä puoliskoa Karpaateilta Adrianmerelle. Itävalta-Unkari oli monen kansallisuuden ja uskontokunnan imperiumi, jonka pluralistista kansallisuus- ja kielipolitiikkaa on pidetty mahdollisena mallina myös toteutumatta jääneelle Euroopan imperiumille. Kaksoismonarkian hajoaminen synnytti, kuten imperiumien hajoaminen aina, joukon keskenään eripuraisia ja sisäistä yhtenäisyyttä voimakeinoin tavoittelevia kansallisvaltioita, jotka ryhtyivät välittömästi eliminoimaan vähemmistöjään, niiden joukossa myös vähemmistöiksi muuttuneita paikallisia unkarilaisväestöjä.
Unkarin nykyisistä naapurimaista varsinkin Romaniaa voi pitää ensimmäisen maailmansodan suurena voittajana. Romania on myöhemminkin, myös toisessa maailmansodassa, taitavasti taktikoimalla onnistunut säilyttämään alueellisen suuruutensa, jonka sisällä on edelleen useita unkarinkielisiä alueita. Kylmän sodan voittaja oli vastaavasti uusi Suur-Ukraina, jonka hallintaan Neuvostoliiton hajotessa tulivat eivät ainoastaan Donin altaan ja Krimin venäjänkieliset alueet ynnä melkoinen kappale entistä Puolaa — muun muassa aikoinaan Itävaltaan kuulunut Lwów eli Lemberg — vaan myös Transkarpatian unkarilaisalue, joka maailmansotien välisenä aikana oli kuulunut Tšekkoslovakialle. Itsenäistyneessä Ukrainassa “vieraat” kielet ja uskonnot joutuivat valtion nopeasti kovenevan yhtenäistämispoliitikan kohteiksi. Sotatila on entisestään kärjistänyt tilannetta, ja Transkarpatian unkarilaisten asema onkin yksi syy siihen, miksi Unkari ei Ukrainan sodassa ole nähnyt mitään syytä asettua Ukrainan puolelle.
Unkari katsoo Ukrainan kysymyksessä edustavansa — yhdessä Vatikaanin kanssa — niin sanottua “rauhanpuoluetta” (békepárt). Rauhanpuolueen tavoite on yksinkertainen: se pitää tärkeämpänä sodan lopettamista kuin sen jatkamista. Tämä on, varsinkin sen jälkeen kun Yhdysvallat on alkanut vetäytyä Euroopasta, reaalipoliittinen kannanotto tilanteessa, jossa sodan kulku ja osapuolten voimasuhteet eivät selvästikään ole Ukrainan eduksi. Reaalipolitiikka ei kuulu Euroopan unionin agendaan, joten rauhanpuolueen vastapainona on lähes koko Länsi-Euroopan kattava “sotapuolue” (háborúpárt), jonka johtajiksi ovat nousseet sotilaallista profiiliaan kohottavat Ranska ja Saksa sekä Euroopasta jo irtautunut ja menetettyä suuruuttaan haikaileva Britannia.
Vatikaani ei kuitenkaan ole Unkarin ainoa liittolainen. Entisen Itävalta-Unkarin ääriviivat ovat yllättäen ilmestyneet uudelleen Euroopan poliittiselle kartalle. Hyvin lähelle Unkarin linjaa on jo tullut Slovakia, Unkarin kuningaskunnasta lohjennut kansallisvaltio, jonka pääkaupunki Bratislava eli Pressburg, unkariksi Pozsony, toimi aikoinaan pitkään myös Unkarin pääkaupunkina. Mutta myös Itävalta, Tšekki ja jopa Romania ovat alkaneet etääntyä Euroopan unionin sotaisimmasta linjasta. Kiinteimmät suhteet Unkari on luonut Euroopan unioniin kuulumattoman Serbian kanssa, jonka presidentti Aleksandar Vučić solmi Orbánin kanssa maiden välisen puolustusliiton huhtikuussa 2025. On hyvä muistaa, että myös Serbian historiallisesti Unkariin kuuluneessa Vojvodinan maakunnassa elää merkittävä unkarilaisväestö.
Euroopan viime vuosien kehityksessä Unkari on, kaikesta siihen kohdistetusta kritiikistä huolimatta, osoittautunut monessa suhteessa edelläkävijäksi. Arabikevään synnyttämän Lähi-idän pakolaistulvan hillitseminen aidalla Unkarin rajalla herätti alussa moraalista närkästystä, mutta ennen pitkää pakolaisia on alettu käännyttää myös Länsi-Euroopasta, Yhdysvalloista puhumattakaan. Pisimmälle on mennyt Suomi, joka on sulkenut koko itärajansa. Suomen tapauksessa “pakolaiset” ovat tosin olleet vain veruke lyhytnäköiselle uhittelulle, jonka taustalla on aikaisemman puolueettomuuslinjan korvautuminen uudella aggressiivisella ulkopolitiikalla. Samalla kun Suomi on menettänyt diplomaattisen liikkumavaransa ja tuhonnut suhteensa Venäjään, Unkari on järkevästi säilyttänyt keskusteluyhteyden sekä Venäjään että Yhdysvaltoihin.
Unkarin asenne Ukrainaa kohtaan on ymmärrettävä ei vain siksi, että se pitää itsenäistä Ukrainaa ansiottomana edunsaajana, vaan myös siksi, että EU:n sanktiot Venäjää vastaan ovat suuresti vaikeuttaneet Unkarin energiansaantia ja rasittaneet sen taloutta. On kuitenkin todettava, että Unkari ei suinkaan ole sitoutunut ainoastaan Venäjään ja Trumpin Yhdysvaltoihin vaan myös muun muassa Turkkiin. Unkarilla on monitahoiset historialliset yhteydet sekä Turkkiin — Osmanien valtakuntaan — että Keski-Aasian turkkilaisia kieliä puhuviin kansoihin. Vaikka unkari ei ole turkin- vaan suomensukuinen kieli, ei ole niinkään yllättävää että Unkari toimii aktiivisesti Kazakstanin aloitteesta vuonna 2009 perustetussa turkkilaisten valtioiden liitossa (Türk devletleri teşkilatı).
Unkarin nykyisen poliittisen linjan vastustajat panevat toivonsa värivallankumoukseen, joita on jo pienessä mittakaavassa yritetty nostattaa, tosin tuloksetta, muutamassa naapurimaassa: Slovakiassa, Moldaviassa ja Serbiassa. Kokemus osoittaa, että värivallankumouksia seuraa lähes aina sota: näin kävi arabimaissa, ja niin kävi kohtalokkain seurauksin myös Ukrainassa. Uudessa maailmanjärjestyksessä toivo värivallankumouksesta Unkarissa on onneksi heikolla pohjalla. Vaikka militantti liberaalioikeisto on vielä vahva tekijä Euroopan unionin poliittisissa ja byrokraattisissa rakenteissa, useissa maissa on nousemassa vastavoimia, joiden poliittinen ja ideologinen linja on lähempänä Unkaria sekä samalla myös Venäjää ja Trumpin Yhdysvaltoja.
Saattaa olla, että Orbánin Unkarin poliittinen toiminta ei koskaan saa laajaa ymmärtämystä saati hyväksyntää Suomessa, niin “heimokansoja” kuin suomalaiset ja unkarilaiset ovatkin. Suomen kannattaa kuitenkin olla varovainen arvioidessaan ja arvostellessaan Unkarin strategioita: ne eivät ole niin yksiselitteisiä kuin taustoista piittaamattomat mediat antavat ymmärtää. Niihin sisältyy historiallisen kokemuksen antamaa reaalipoliittista viisautta ja diplomatian tajua, taitoa, joka Suomessa on käynyt vähiin ja joka Euroopan unionilta täysin puuttuu.
Juha Janhunen
