Kulttuurivihkot 6/2025, pääkirjoitus
Vanha vitsi on se, että kriitikko keikkuu vähiten arvostettujen ammattien listan kärkipaikoilla vuodesta (tai vuosikymmenestä) toiseen. Kuka pitäisi kriitikosta?
Taidekritiikillä on ollut kultaiset kautensa sekä tietysti myös ne multaiset. Ennen kriitikot sanelivat tekstinsä ja se oli päätoiminen ammatti, nykyisin se on sivutoimi muiden joukossa. Työ- tai toimeksiantaja ei välttämättä maksa edes matkakuluja taiteen äärelle.
Viidentoista viime vuoden aikana on siirrytty puheessa kritiikin kriisistä kuolemaan (muun muassa Tuomas Karemo, Yle 6.4.2023).
Kriitikoille jaettavat kultahiput ovat harvassa. Taidejournalismin valtionpalkinto jaettiin viime vuonna kriitikko Kare Eskolalle, mutta sen jälkeen pytinki joutuikin sinimustan hallituksen säästölistalle. E. J. Vehmas -palkinto sentään jaetaan kuvataiteesta kirjoittaville kritiikoille muutaman vuoden välein.
Vaikka toiveissa oli koota teemapaketti, joka ei keskittyisi alan ongelmakohtiin, ei nykyistä tilannetta ole mahdollista kuitenkaan lakaista näkymättömiin. Monesta tekstistä näkyy muutos, joka ammattikriitikoiden alalla on myllertänyt viime vuosikymmenten aikana.
Nykyisin kritiikki elää ja voi hyvin ennen kaikkea kulttuurilehdissä, joista moni putosi Taiteen edistämiskeskuksen tuen piiristä keväällä 2025. Tässä mielessä isku ei osunut pelkästään kulttuurijournalismiin, vaan erityisesti taidekritiikkiin. Tästä kertoo Film-O-Holic.comin vastaava toimittaja Juha Rosenqvist toimittaja Pilvi Meriläisen haastattelussa.
Taidekritiikki noteerataan laajemmin lähinnä silloin, kun se ”aiheuttaa skandaalin”, eli saa klikkejä. Silloin nekin, jotka eivät tavallisesti lue taidekritiikkiä, etsiytyvät kohua aiheuttaneen tekstin ääreen.
Silloin kritiikkiä muuten lukemattomat ja tekstilajin erityispiirteitä tuntemattomat alkavat laukoa mielipiteitään taidekritiikistä. Ensimmäisenä osoitetaan kriitikon valtapositiota (aivan kuin kriitikot eivät olisi tietoisia asiasta tai pohtineet sitä) ja/tai kyseenalaistetaan kriitikon ammattitaito ja asiantuntijuus tai kutistetaan se mielipiteeksi.
Vastaavanlaista kiihkoa näkee harvemmin poliittisten kommentaarien tai urheiluanalyysien yhteydessä. Luen sen merkkinä siitä, että taidekritiikillä on väliä. Se osuu ja uppoaa. Jos haluaisin olla provokatiivinen provokatiivisuuden vuoksi, sanoisin, ettei Jeesuksestakaan pidetty aikoinaan.
Kaikkein ynseintä on se, jos vanhanajan ”tähtikriitikot” kaivetaan esiin haudoistaan. Tekisi mieli huutaa: antakaa ruumiiden maatua rauhassa!
Kuten Maarit Haatajan taideteorioita luotaavassa artikkelissa näemme, taidekritiikki ei ole staattinen instituutio, vaan elää ja muuntuu – niin myös kritiikin merkitys yhteiskunnassa. Siinä missä arvioilla oli aiemmin enemmän kasvattava ja sivistävä eetos, on kritiikillä nykyisin voimakkaammin uutisarvoa.
Yleisön voimakkaat reaktiot taidekritiikkiin ja menneisyyden kaivelu kielivät osaltaan siitä, ettei kritiikkiä enää osata lukea, eikä tekstilajin erityispiirteitä tunnisteta. Muutoksen on huomannut myös Rosenqvist, joka on kahdenkymmenen vuoden ajan käynyt puhumassa kritiikistä yliopistolla.
On toisenlaisiakin esimerkkejä: joissakin kulttuureissa kriitikoita arvostetaan. Teatteri- ja tanssikriitikko Maria Säkö kirjoittaa teemaosion artikkelissaan Sloveniasta, jossa hän toimi Mariborin teatterifestivaalilla raadissa. Mainio esimerkki siitä, että joissakin kulttuureissa taidekritiikkiä osataan vielä lukea.
Viime aikoina myös tekoäly on livahtanut kritiikkikeskusteluun, sillä mihinkä tekoäly ei tänä päivänä menisi. Voiko tekoäly korvata kritiikin? Jos kritiikki nähdään mainoksena tai juoniselosteena – niin kyllä.
Ammattimainen ja hyvin tehty taidekritiikki on taidekommentaari ja analyysi, taidepuhetta, kommunikointia. Tekoälyllä ei ole mielipiteitä, se kertaa jo olemassaolevaa. Se ei pysty muodostamaan mielipidettä, koska sillä ei ole mieltä. Tuntuu, että tämä usein unohtuu tekoälykeskustelussa: ihmiset näkevät vain sanan ”äly”, kun painon pitäisi olla sanan alussa, ”teko” (merkityksessä keinotekoinen).
Pitkälle ja perehtyneelle taidekritiikille riittää aina lukijoita – kunhan niitä julkaisevat lehdet vain selviytyvät niihin kohdistuvista leikkauksista. Myös Kulttuurivihkoissa kritiikit olivat lukijakyselyn mukaan lehden luetuinta ja pidetyintä materiaalia. On pidettävä huoli siitä, että niitä tulevaisuudessa myös julkaistaan – tässä Kulttuurivihkot pyrkii tekemään oman osansa.
Toivotan lukijoille kriittisiä lukuhetkiä!
Kirjoittaja valittiin Suomen arvostelijain liitto SARV ry:n syyskokouksessa 31.10.2025 puheenjohtajaksi kaudelle 2026–2027.
