Vaikka hirvittäviä sotia käydään useissa maissa tälläkin hetkellä, menneitäkään sotia ei pidä unohtaa. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 on ollut yksi viime vuosikymmenten brutaaleimmista ja tuhoisimmista sodista. Hyökkäyksessä ja sitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa on arvioitu kuolleen yhdeksän miehitysvuoden aikana yli 160 000 irakilaista, joista 80 prosenttia oli siviilejä. Luvut ovat monta kertaa suurempia, jos myös välillisesti sodan seurauksena esimerkiksi sairauksiin kuolleet lasketaan mukaan.
Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja Jaakko Laakso käy tuoreessa muistelmakirjassaan Punainen takapiru läpi – lukuisten muiden teemojen ohella – Suomen silloisen poliittisen johdon toimia ja keskinäisiä erimielisyyksiä Yhdysvaltojen hyökkäyssodan yhteydessä.
Jännittävä on Laakson kuvaus hänen vierailustaan Irakissa marraskuussa 2002, nelisen kuukautta ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä. Euroopan neuvoston yhtyneen vasemmistoryhmän puheenjohtajana hän oli ehdottanut, että ryhmän edustajat lähtisivät tapaamaan Irakin johtoa. Tavoitteena oli saada Irakin hallitus ymmärtämään, että sen on sallittava YK:n asetarkastajien tulo maahan, muuten Yhdysvaltojen hyökkäys olisi väistämätön. Valtuuskunta johdatettiin tapaamaan diktaattori Saddam Husseinin kakkosmiestä, varapääministeri Tariq Azizia tämän salaiseen piilopaikkaan – jo tuolloin pelättiin Yhdysvaltain täsmäiskuja maan johtoa vastaan. Laakso ja kumppanit vetosivat voimallisesti Aziziin asetarkastusten sallimiseksi: ”Älkää antako Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käyttää hyväksi mitään tekosyytä.” Aziz totesi, että maa on ollut ennenkin rankkasateessa, on aina selviytynyt ja niin selviytyy nytkin.
Laaksosta optimismi kuulosti ponnettomalta. ”Totesin hänelle, että nyt ei ole kyse rankkasateesta, vaan suurimmasta myrskystä, jota voimme vain kuvitella.” Hän arvioi, että Yhdysvallat saattaa hyökätä joka tapauksessa, teki Irak mitä tahansa. Vihreän valon näyttäminen YK:n asetarkastajien toiminnalle helpottaisi kuitenkin huomattavasti hyökkäyksen vastaisen kansainvälisen liikkeen kokoamista.
Sattumaa tai ei, muutama päivä valtuuskunnan matkan jälkeen Saddam Hussein ilmoitti suostuvansa YK:n asetarkastajien paluuseen Irakiin, ja nämä aloittivat työnsä marraskuun lopulla. Yhdysvaltojen sotavalmistelut kuitenkin etenivät, ja massiivinen hyökkäys maalla ja ilmassa alkoi 20. maaliskuuta 2003. Imperialistisen sodan perusteluna käytettiin sittemmin sepitetyiksi osoittautuneita ”tiedustelutietoja” Irakin joukkotuhoaseista.
Tulossa oleva sota heijastui myös Suomen eduskuntavaaleihin, jotka käytiin 16. maaliskuuta. Pääministeri Paavo Lipposen (sd.) puheet hänen tapaamisessaan presidentti George W. Bushin kanssa Washingtonissa joulukuussa 2002 nousivat kuumaksi puheenaiheeksi. Julkisuuteen ei ollut kerrottu kaikkea, mitä Lipponen oli Bushille Suomen linjana kertonut. Kyse oli muun muassa lupauksista osallistua Yhdysvaltojen tulevien sotatoimien tuhojen korjaamiseen.
Jaakko Laakso teki Lipposen puheista eduskuntakyselyn, jonka allekirjoittivat myös Anni Sinnemäki (vihr.) ja Mikko Elo (sd.). Kyselyn vanavedessä asiasta kiinnostui myös Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki. ”Mitä ihmettä se Lipponen on siellä Washingtonissa oikein puhunut?” Jäätteenmäki oli eduskunnan lehtisalissa supissut Laaksolle.
Jäätteenmäki nosti Irak-aiheen vaaliteemaksi ja hiillosti sillä Lipposta tv:n vaalikeskusteluissa. Keskusta nousi eduskuntavaaleissa täpärästi suurimmaksi puolueeksi SDP:n ohi, noin 6 000 äänen erolla. Monien arvioiden mukaan Irak-kysymys saattoi ratkaista vaalit. Sodan vastustus oli Suomessa laajaa, kuten maailmalla muutenkin.
Jäätteenmäen noustua pääministeriksi median huomio alkoi kuitenkin kiinnittyä hänen tietolähteisiinsä: mistä hän oli saanut salaiseksi leimatut asiakirjat Lipposen ja Bushin keskusteluista? Jäätteenmäki kompasteli selityksissään, kunnes joutui kertomaan, että vuotaja oli presidentin kanslian neuvonantaja, keskustataustainen Martti Manninen. Jäätteenmäki joutui eroamaan pääministerin kesäkuussa paikalta hallituskumppani SDP:n vedettyä häneltä tukensa.
Lipposen Washingtonin-vierailulla Bushille antamat lupaukset nostattivat vielä kesäkuussakin eripuraa, myös SDP:n sisällä. Lipponen oli luvannut myös Suomen voivan lähettää Irakiin sotilaita, rauhanturvaajien nimikkeellä, vaikka YK:n valtuutusta ei ollut. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) asettui julkisesti vastustamaan ajatusta, mikä johti kiivaaseen yhteenottoon hänen ja Lipposen välillä. Lipponen uhkasi heittää Tuomiojan ulos hallituksesta. Uhkaus ei toteutunut. Jaakko Laaksolle Lipponen sen sijaan onnistui kostamaan tämän eduskuntakyselyn operaatiolla, jossa tämä tiputettiin pois Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta.
Salaiseksi leimatut Irak-muistiot kertoivat Lipposen Washingtonissa myös kaupitelleen amerikkalaisille isännilleen aseistusta, suomalais-ruotsalaista Amos-kranaatinheitinjärjestelmää – tilanteessa, jossa Yhdysvallat parhaillaan valmistautui laittomaan hyökkäyssotaan.
Irak-politiikkaan kytkeytyi kamppailu Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta peruslinjasta. Lipposen pyrkimyksenä oli viedä Suomi Natoon, mikäli hänet olisi valittu vielä kolmannelle pääministerikaudelle. Linjanmuutos olisi tehty uudessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa vuonna 2004. Jäätteenmäen johtaman keskustan vaalivoitto sotki suunnitelman. Toki esteenä tai ainakin hidasteena olisivat olleet myös jäsenyyttä vastustanut presidentti Tarja Halonen sekä yleinen kansalaismielipide. Lipponen olikin presidentti Bushille valitellut Suomen kansan ”kypsymättömyyttä” Nato-asiassa.
Halonen puolestaan totesi Laaksolle kesällä 2003 Kultarannassa suoraan, että ennen eduskuntavaaleja ”joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenydestä” ja Halonen oli joutunut muistuttamaan, että ”presidenttikin on olemassa ja asioita ei ratkaista hänen ohitseen”.
Niin paljon kuin Lipponen Bushia mielistelikin, Suomi ei lopulta kuulunut niiden 38 maan joukkoon, jotka suoraan tai välillisesti tukea antaen osallistuivat hyökkäyssotaan Irakia vastaan. Suomi ei kuitenkaan myöskään selkeästi tuominnut sotatoimia, toisin kuin esimerkiksi Ranska, Saksa ja Ruotsi – ympäripyöreähkö kanta oli kompromissi Lipposen johtaman hallituksen ja presidentti Halosen välillä.
Kiinnostavaa on pohtia, miten Suomen linja on noista ajoista muuttunut. Naton ilmasota Jugoslaviaa vastaan 1999 ja Yhdysvaltojen öljysota Irakissa 2003, molemmat ilman YK:n valtuutusta toteutettuja eli laittomia, olivat alkusysäyksiä nykyiselle kehitykselle, jossa YK-vetoinen kansainvälinen järjestelmä on kriisissä ja kansainväliset lait ja sopimukset ovat saaneet väistyä suurvaltojen voimapolitiikan tieltä. Kaksinaismoralismi Nato-Suomen ulkopolitiikassa näyttäytyy räikeänä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan on tuomittu aiheellisesti – minkä lisäksi Suomi on lähtenyt aseistamaan Ukrainaa vastoin kaikkia aiempia linjauksiaan –, mutta samaan aikaan kansanmurhaan Gazassa syyllistyvän Israelin kanssa jatketaan asekauppoja ja muuta yhteistyötä. Israelin ja Yhdysvaltojen laittomista iskuista Irania vastaan Suomi on antanut hyväksyviä lausuntoja. Presidentti Alexander Stubb mielistelee Donald Trumpia vielä enemmän kuin Lipponen taannoin Bushia.
Suomen rooli ei tällä hetkellä ole sellainen, että se juurikaan tukisi laillisuuden ja vakauden palauttamista kansainväliseen järjestelmään. Näin YK:n päivänä ja YK:n aseistariisuntaviikolla tämä on hyvä tiedostaa ja alkaa vaatia muutosta – aluksi vaikkapa osallistumalla Tunti rauhalle -tapahtumaan Helsingin Kansalaistorilla 25.10. kello 16.
Jaakko Laakson muistelmakirja Punainen takapiru (Docendo, 2025) arvioidaan Kulttuurivihkoissa myöhemmin.
Irakin sodan aikaisia tapahtumia Suomen politiikassa ovat kuvanneet myös toimittaja Pekka Ervasti kirjassaan Irakgate: pääministerin nousu ja ero (Gummerus, 2004) sekä Lauri Kontro Jäätteenmäen elämäkerrassa Anneli Jäätteenmäki – Taipumaton (Otava, 2003). Erkki Tuomioja on muistellut noita aikoja teoksessaan Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä – Poliittiset päiväkirjat 2003–2004 ja Lipponen kirjassaan Valtionhoitaja – Muistelmat 1995–2024 (WSOY, 2025).
