NÄYTELMÄKIRJAILIJA, KÄSIKIRJOITTAJA, dramaturgi, tuottaja ja ohjaaja Jussi Parviainen täytti 15. elokuuta 70 vuotta. Hän kertoo elävänsä uutta elämää Pariisissa.
”Olen tuottanut ja ohjannut täällä nyt kaksi elokuvaa, jotka perustuvat omiin näytelmäkäsikirjoituksiini. Euripides´n Medeia-tragediasta alkava kehityskertomus juontaa kolmanteen syksyllä kuvattavaan draamaan, jossa Dionysoksen teatterin aktivoima myytti ulottuu Artificial Intelligence -kertojan kautta me-ta -maailman syvyyteen. Tämä draamakokonaisuus on ollut teatterin näyttämöelokuvaksi viemistä ja tämän toteutuksen konseptin luomista”, hän kertoo.
Parviainen on työskennellyt ranskalaisessa ilmapiirissä ja ranskalaisten näyttelijöiden kanssa ja saanut olla mukana intensiivisessä luovassa tapahtumassa. Viimeisen kolmen vuoden ajan Parviainen on työskennellyt Pariisissa useaan otteeseen ja saanut toimia luovien ja erityisen motivoituneiden ihmisten kanssa näitä innovatiivisia päämääriä kohti.
”Erityisen suurena virtuaaliteatterihankkeena minulla on Jumalan rakastaja (1984) ja Valtakunta (1985) -näytelmien toteuttaminen näyttämöelokuviksi ranskalaisilla näyttelijöillä ja tähän kulttuuriin sijoitettuna, koska lähdinkin niissä liikkeelle Jean Genet´n teksteistä, niin palautan ne näin ranskalaiseen maailmaan ja kirjallisuuteen.”
Outi Nyytäjän perehdytettyä Parviaisen ranskalaisen kirjallisuuden kautta Maupassantin tietä tarkkaan naturalistiseen, realistiseen havainnointiin hän on pyrkinyt kirjoittamaan sitä tietä itsekin ja siellä hän nyt on – siinä maailmassa, jota hän on eniten pitänyt ohjeenaan – La Bruyèren ja Rochefoucauld´n jäljillä, sen historian keskellä.
”Tulin tänne kirjoittamaan ja jatkan kirjoittamista, kun projektit ovat valmiit ja saavat esityksensä elokuvateattereissa ja suoratoistokanavilla, myös omalla suoratoistokanavalla, jonne teattereiden tuotantojen siirtyminen uusissa muodoissa näin käynnistyy.”
Suomalaisen teatterin uudistaja
Jussi Parviainen on uudistanut ainutlaatuisella tavalla suomalaista teatteria niin tekijänä kuin arvostettuna pedagogina. Kuhmolaisesta seurakuntanuoresta tuli suomalaisen teatterin supertähti menestysnäytelmiensä myötä. Niiden sarja alkoi komedialla Diletantti (1983). Varsinainen läpimurto oli Jumalan rakastaja (1984), jota seurasi jatko-osa Valtakunta (1985). Samaan aikaan hänestä tuli kansansuosikki MTV:n Yökyö-peli-viihdeohjelman (1984–85) tähtenä.
Suomessa oli 1980-luvulla suuri kaipuu uudenlaiselle draamalle ja teatteriradikalismille, joka vastaisi 1980-luvun kaupunkilaisen kiinnostukseen ja odotuksiin teatterista rohkeiden väittämien esittäjänä ja tuon ajan elämäntavan kuvaajana. Siihen tarpeeseen Parviainen vastasi menestysnäytelmillään. Hänelle muodostui oma, vahva ja toimiva kirjoitusmetodi.
Näytelmät olivat järisyttäviä tapahtumia 1980-luvulla ja ovat yhä poikkeuksellisia, yhden teatteritoimijan synnyttämiä ilmiöitä. Parviainen oli teatteria vahvasti eteenpäin vievä, nuoren polven ykköstoimija rohkeudessaan, ja hänen ansiostaan teatterista tuli paikka, josta tulivat kiinnostavimmat taidekentän avaukset.
Hän oli omaksunut opiskeluaikanaan Teatterikoulussa opettajansa Outi Nyytäjän ajatuksen, että dramaturgin tulee sijoittaa tekstinsä olemassaolevaan jatkumoon, lainata, ottaa vaikutteita olemassaolevista teksteistä ja luoda niistä uutta. Tärkeintä oli esittää aiempaan pohjaten uusia, kirkkaita ja teräviä havaintoja.
Parviainen oli luonut Juska Paarman, näytelmiensä päähenkilön, joka kulkee omia polkujaan, joka on hahmona lähellä häntä itseään, mutta samalla sellainen, että hänelle voi kirjoittaa mitä tahansa tapahtuvaksi. Juskan päämääränä oli tulla joksikin, tulla omaksi itsekseen.
Jumalan rakastaja oli sukupolvikokemus, koska se onnistui hahmottamaan, kuinka ihminen kamppailee ajassa olevan narsismin ja itsekeskeisyyden sekä niihin liittyvän syyllisyyden kanssa. Valtakunta jatkoi Juska Paarman tarinaa maskuliinisuuden, narsismin, uskonnollisuuden ja seksuaali-identiteetin häilyväisyyden teemoilla. Miehen tuskaa ja kipua ei ollut käsitellyt kukaan muu samanlaisella otteella. Tabujen rikkomista ja esityksen rajuutta kiitettiin. Näytelmät, se, että ”teatterissa tapahtui”, innoitti monet pyrkimään Teatterikorkeakouluun.
”Yhteentörmäyksistä, ristiriidoista ja erilaisuudesta kumpuavat sellaiset havainnot, joista voi rakentaa taidetta, joka koskettaa”, Parviainen sanoo maaliskuussa 2018 ilmestyneessä Maria Roihan kirjoittamassa elämäkerrassa Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi).
Parviaisen monipuolisuus ja idearikkaus toimia eri kentillä oli uutta. Hän oli ensimmäinen kulttuuritoimija Suomessa, joka tuli persoonansa kautta julkisuuteen. 1980-luvulla oli ennenkuulumatonta, että taiteentekijä tulee julkisuuteen myös muuten kuin tekemänsä taiteen kautta. Taiteen ulkopuolisia ”kohuja” ei suvaittu, eikä taiteentekijä olisi saanut menestyä taiteellaan – tai ainakaan osoittaa sitä muille, kuten hän teki. Hän loi perustaa tämän päivän ihanteille ja toiminnalle.
Kannustava opettaja
Jussi Parviainen toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian vastaavana lehtorina 1984–88 ja sen NOD-laitosten (näyttelijäntyön, ohjaajantyön ja dramaturgian laitosten) johtajana sekä näyttelijäntyön vastaavana professorina 1987–88.
Hänestä oli tärkeää opettaa omaa dramaturgiakäsitystään ja psykofyysistä kirjoitusmetodiaan Teatterikorkeakoulun opiskelijoille. Hänen perusajatuksensa näytelmän kirjoittamisessa oli, että näytelmän ytimenä oleva syiden taso, suuritöisin, täytyy kyetä ilmentämään seurausten maailmassa. Seurausten maailman kuvaamista varten hän määritteli uudelleen luonteen, lähtökohtaväittämän ja juonen käsitteet.
Yksi hänen keskeisistä teeseistään oli, että mistään muusta ei tule kirjoittaa kuin siitä mistä tietää, käytännössä omasta elämästään ja kokemuksistaan. Kirjoittajan täytyy pitäytyä itsessään kyetäkseen luomaan näytelmällisen, elävän henkilön.
Opettajana Parviainen oli innostava ja kannustava. Opiskelijat arvostivat hänen pedagogiansa omaperäisyyttä ja arvostavat tänäänkin. Sen yhtenä keskeisenä ajatuksena oli kokonaisvaltainen alalle kouluttaminen.
Kaikkien piti oppia kirjoittamaan, näyttelemään ja ohjaamaan. Näyttelijän, ohjaajan ja dramaturgian linjat työskentelivät yhdessä ja kaiken ytimessä oli produktio, jota valmistettiin. Ajatuksena oli, että kirjoittamalla näyttelijät oppivat ymmärtämään näytelmän rakennetta. Ja näytteleminen puolestaan on tärkeää ohjaajille, jotta he kykenisivät ohjaamaan näyttelijöitä. Dramaturgit näyttelivät ymmärtääkseen tekstiä näyttelijöiden kannalta. Juuri kokonaisvaltaisuus saa paljon kiitosta entisiltä oppilailta.
Opetuksellaan Parviainen halusi muun muassa terävöittää ammattikuntaa ja saada tulevat teatterintekijät röyhistämään rintaansa. Hän jatkoi Outi Nyytäjän linjalla eli opetti hankkimaan elämyksellistä tietoa ja laajentamaan kokemuspohjaa.
