Lyhytproosa on oma kirjallisuuden lajinsa, jonka suomalaiseksi taitajaksi ja jopa
uranuurtajaksi nousi jo 1980-luvulla Rosa Liksom. Voisi ajatella että suppea ilmaisu, aforismit, runot ja lyhyet tarinanpätkät kiinnostaisivat enemmänkin nykynuoria, koska lukuinto pitempiin teksteihin alkaa olla kuihtumassa. Se on tietysti valitettavaa, mutta on lyhyilläkin tarinoilla paikkansa kirjallisuudessa.
Itkonen, Hannu: Muistin tavarat (Kirjokansi 2025, 108 s.)
Itä-Suomen yliopiston professori (emeritus) Hannu Itkonen on tutkinut kattavasti liikuntakulttuuria. Muistin tavarat on uusi aluevaltaus. Siinä tutkija käy läpi kotitalonsa tavararöykkiöitä äidin kuoleman jälkeen. Ollaan siis syntymäkaupungissa Varkaudessa, jonka historia on Itkoselle varsin tuttu myös tutkimuskohteena.
Muistin tavarat tuo mieleen venäläiskirjailijan, Amerikkaan jo 1970-luvulla emigroituneen Sergei Dovlatovin riemukkaan novellikokoelman Matkalaukku, jossa toisinajattelija Dovlatov käy läpi mukaansa ottaneen laukun esineistöä. Sisältö yllättää löytäjänsä samalla tavalla kuten käy Hannu Itkosellekin.
Monet Itkosen löydöt, kuten keihäs, kirja, kirjoituskone, kitara ja kuula liittyvät Hannun sekä Jukka-veljen harrastuksiin. Muutkin äidin säilyttämät tavarat kirvoittavat muistelemaan: kertovat köyhän perheen ”varastoinnista” ja laajemmin myös yhteiskunnallisista asioista kuten muistoista kansalaissodasta. Hautakivelläkin on Varkaudessa tarinansa: kun punaiset halusivat pystyttää teloitetuille ja tapetuille muistokiven, valkoiset upottivat sen järveen! Tavaroista löytyy myös lapsuus ja nuoruus: pienoisrautatie, pilkkionki, perämoottori, polkuauto ja reki. Kun kirjailijaveli kuolee, tuhka ripotellaan lapsuusajan järveen, jonka rannalla runoja rustattiin: Vene jää jäljelle. Sukkahousut, tekohampaat ja vanha televisio herättävät hempeitä nostalgisia muistoja.
Hannu Itkonen sanallistaa tutkijan tavoin tavaroiden kautta omaa henkilökohtaista historiaansa, joka laajenee välillä yhteiskunnallisiiin mittoihin ihmismieltä ja muistia virkistäväksi kokonaisuudeksi. Tavaroilla on muistinsa, mutta hyvin voi kysyä, välitämmekö enää ”turhuuden markkinoilla” siitä mitä ympärillemme keräämme?
Esko Karppanen: Alkuromaani. (Atrain & Nord, 2025, 189 s.)
Pohjoista Suomea edustava Esko Karppanen on omaperäinen sanataiteilija, joka pohtii Alkuromaanissa kirjailijatyönsä alkujuuria, lähtökohtia ja motiiveja. Myös kirjoittamisen etiikka saa siinä sijansa. Teksti rönsyilee laidasta laitaan, on välillä omakohtaista, välillä lähimain filosofista pohdintaa. Eräällä tavalla pieni teos kertoo myös kirjan synnyn historian eri vaiheet, joita kirjailijat harvemmin esittelevät näin erikoisella tavalla. Kun tekstiä ei synny, voi kysyä Karppasen tavoin: Pitäisikö myydä itsensä Saatanalle?
Kirjoittaminen on usein erilaisia valintoja siitä mitä ottaa tarinaan tai tekstiin mukaan. Hyvin usein kustantajat ehdottavat nykyisin erilaisia poistoja. Tekstin tekeminen on silti myös houkuttelevaa siksi, että voi luoda ja yhdistellä henkilöhahmoja, eri maailmoja ja sepittää tapahtumia. Sitä varten on olemassa eri genret, joiden välissä Karppanen liikkuu osaavasti ja kiinnostavasti. En tiedä, mistä tekijä on napannut kirjansa moton Kirjojen pitää olla aina auki kuin taivaitten tai kyyneliä vuotavien silmien tai suutelevan suun…, mutta se kertoo paljon siitä miten kirjailija näkee tehtävänsä.
Timoi Munne & Natalia Giloeva: Pertii ruokin mattii panen (Karjalan Sivistysseura 2025, 92 s.)
Voisi kuvitella, että kun pienen kirjasen nimenä on Pertii ruokin mattii panen, kyse olisi melko rivosta tarinasta Näin ei kuitenkaan ole, sillä karjalankielinen lause tarkoittaa aivan muuta. Tästä kielipelistä ja sanojen vastaamattomuudesta suomen ja karjalan välillä on kyse Timoi Munnen & Natalia Giloevan hauskassa vertailevassa sanakirjassa.
Idea syntyi kuulemma jo vuosikymmeniä sitten kun joensuulainen Munne ja petroskoilainen muusikko ja taitava sananiekka Santtu Karhu ryhtyivät vertailemaan kahden kielen sanoja ja ilmaisuja. Naurua piisasi ja huumori välittyy myös Pertii ruokin -kirjan sivuilla, sillä vaikka naapurien kielissä on paljon yhteneväisyyttä ja samoja sanoja, ne saattavat merkitä ihan eri asioita.
Muutama esimerkki: Kun karjalaksi sanotaan että akkua ei pie varata, se tarkoittaakin suomeksi että naista ei pidä pelätä. Ja vielä: putin muzikku ei mattii pane ei suinkaan viittaa Venäjän presidentin harrastuksiin, vaan on suomeksi että kunnon mies ei kiroile. Kun sinulle huudetaan karjalaksi että mene mezäle! tarkoitetaan paljon pahempaa kuin metsään menoa eli painu vittuun!
Munne ja Giloeva ovat keränneet tahallaan ison joukon niin sanottuja harhaanjohtavia sanoja (hairiehvedäjät sanat) ja sopivasti rivouksiakin. Nauraa saa!
He ehdottavat myös tekoälyn karjalakielistä käännöstä – joko luajittu haju tai azuttu intellektu. Miltäs kuulostaa?
Ja lopuksi: Mitä mahtaa tarkoittaa suomeksi tuo outo ilmaisu ja kirjasen nimi Pertii ruokin da mattii panen? No tietenkin että Pirttiä siivoan ja kiroilen (sana mat tulee venäjänkielisestä kiroilla-verbistä).
Antoisia lukuhetkiä!
Pentti Stranius
