Nykyihmisellä on niin kiire, että hän ei tahdo ehtiä omiin hautajaisiinsa. Näin on käynyt konkreettisesti liikenteessä. Kiire on myös nuorten aikuistuessa, muodikkaissa ja vaihtuvissa harrastuksissa. Kiire on, vaikka toisaalta ei liikuta missään eikä minnekään, koska ollaan jatkuvasti ja yötä myötenkin kiinni tiktok-istujaisissa äly(ttömän) puhelimen, pelien ja some-tulvan vankina. Jos älypuhelin on tehnyt monesta riippuvaisesta käyttäjästään lähimain luku- ja kirjoitustaidottoman, tekoäly vienee vähitellen ajattelukyvynkin, sillä vain harvoille siitä tulee renki, liian monelle isäntä. Toivoa sopii, että uusi uljas ja vielä ajatteluun kykenevä nuoriso ei olisi täysin manipuloitavissa, vaan nousisi myös hiljaiseen tai mieluusti äänekkääseenkin vastarintaan.
Minä-minä-minä ja empatia
Me aikuiset olemme paljossa syyllisiä. Me olemme rakentaneet seuraaville sukupolville päällisin puolin teknisesti helpon, mutta orjuuttavan maailman ja elämäntavan ja näin kasvattaneet eri vempaimilla varustetun keskenkasvuisen ihmistaimen vailla sielun sivistystä, henkistä kehitystä ja tervettä itsetuntoa. Aivan liian monella nuorella ei ole aikaa kuin omalle egolle, itsekehuisen minän rakentamiselle – ympäristöstä tai lähimmäisestä viis! Miltä näytän? Mitä minä tästä hyödyn? Siinä peruskysymykset. Toisaalla varjossa seisovat monet epäilijät, epäonniset kelkasta pudonneet, kiusatut, yksinjätetyt ja työelämästä syrjäytetyt.
Minä-minä-minä-ajattelu ei johda koskaan aitoon ajatteluun, ehjään maailmankuvaan, mutta se vie tehokkaasti eristäytymiseen ja välinpitämättömyyteen. Tätä asennetta kohtaamme ympärillämme koko ajan: empatian puutetta, egoismia, ällistyttävää tyhmyyttä. Koti ja koulu kasvattavat nykyisin kehnosti, katu, some ja roskamedia sitäkin tehokkaammin. Nykyajassa ihminen on ihmiselle sivistymätön susi, kohtalonsa pelokas vanki, ”oman onnensa (lue onnettomuutensa!) seppä”, joka on helppo manipuloida viholliskuvien kautta ainakin halveksimaan lähimmäisiään. Räyhäävä ja väkivaltatekoja suunnitteleva rasistikin kaivautuu usein esiin perin juurin militarisoituvassa maailmassa. Tosiasia on sekin, että nuorten minä-minä-minä-mentaaliteetin kehittymisestä on vastuussa erityisesti kilpailua levittävä talouselämä, yritykset ja niiden tarpeita heijastava koululaitos. Siinä sivussa jopa myös markkinavetoiset korkeakoulut.
”Mikä helvetti siinä on, kun nuoret eivät enää osaa lukea”, tuskailee kirjailija Juha Vuorinen pääkaupunkilehdessä (HS, 8.7.2025). Samaa valittavat muutkin, erityisesti kasvattajat ja opettajat. Kysymys on lähimain turha, sillä nuorihan on aikuisten uuskasvatuksen tulos! Kasvatus on antanut periksi teknologialle, tietokoneille ja älypuhelimille. Ei enää tarvitse vaivautua kuuntelemaan luentoja, oppimaan seminaareissa, lukemaan, laskemaan tai kirjoittamaan, koska tekniikka ja varsinkin tekoäly tekee sen paremmin puolestamme. Tuskinpa poliittinen eliittimmekään lukee enää muuta kuin lyhyitä tiivistelmiä? Se ajattelusta, se taustoista, se historiatietoisuudesta ja filosofisesta pohdinnasta! Entä kaunokirjallisuus? Älä huoli, tekoäly oikoo mutkat, parantaa lauseet ja kääntää suomeksikin – ellei paremmin, ainakin nopeammin.
Tekoälyn turruttama tulevaisuus
Ei tässä vielä kaikki. Hallitsematon tekoäly saattaa romahduttaa opiskelu- ja työmotivaation, jopa työkyvyn – jos on uskominen Ilmarisen johtajaa, Kari-Pekka Martimoa (Karjalainen/Uutissuomalainen 5.7.2025). Tekoäly myös lyhentää työuria, poistaa joukon ”turhien ammattien” harjoittajia (joissa ajattelua vielä harjoitetaan ja lähimmäistä palvellaan!), kuten sihteereitä, tilintarkastajia, varastotyöntekijöitä, sisällöntuottajia, asiakas- ja pankkipalvelua vielä harjoittavia, koodareita, koneenkäyttäjiä, laadunvalvojia, toimittajia ja kääntäjiä, tulkkeja ja analyytikkoja. Ja eivätköhän humanistista tutkimusta tekevätkin ole poispotkittavia turhakkeita, jos asiaa älyää kysyä tekoälyltä? No, syntyy varmasti uusia ammattejakin, tosin vain pienelle nohevalle eliitille, uskoisin. Keskiluokka ja rahavalta hyötyvät eniten.
Mutta nuoren sukupolven, massojen työelämä ja rutiinit helpottuvat entisestään. Ainakin näennäisesti. Ei tarvitse ajatella liikoja. Työttömänäkin on pärjättävä, elleivät tulevaisuuden ”saksikädet” pistä tekoälyä miettimään uusia säästöjä. Mutta viis siitä, viis liitoista, viis solidaarisuudesta, viis kaverista. Elämä on toisaalla! Sinne pääsee paitsi taksilla myös skuutilla ja tekniikalla! Vapaa-aika onkin sitten itsetoteuttamisen riemukasta juhlaa. Ja tottavie, iki-ihana joukko- ja massahysteria on palannut natsiajan Saksan tasolle. Autuus koetaan rock-konsertissa, uuden kauppahallin avajaisissa tai jalkapallostadionin huumassa. Sotakin on kaunista… jos olette kuulleet tai lukeneet, miten israelilaisnuoret katselevat kukkulalta, kun maan urhokas armeija pommittaa raunioiksi Gazaa, teloittaa nälkäjonojen epätoivoisia ruuanhakijoita. Ketäpä kiinnostaa 75 000 kuollutta palestiinalaista, suuri osa naisia ja lapsia – kun paljon mielenkiintoisemman tarinan voi lukea suomalaisesta taistelijasta Ukrainassa! Se on arvovalinta se ja kertonee paljon myös nykyihmisen empatiakyvystä.
Nuori joensuulaisaktivisti Mikko Liimatainen harrastaa vakavissaan filosofiaa ja toteaa viestissään (s-posti 14.7.2025): ”Arvopohjainen realismi saattaa olla yksi laiskimmista tavoista oikeuttaa epäinhimillistä, epämaailmallista toimintaa politiikassa. Jos filosofian historia on minulle yhden asian opettanut, se on juuri että jokaiselta ajalta löytyy henkilöitä ja tahoja jotka hyödyntävät ’objektiivista totuutta’ puhuessaan täysin omien intressiensä puolesta. Oli se sitten antiikin sofistit, keskiajan kirkot, taikka modernin ajan poliitikot. Valta kummasti sotkeutuu ja kietoutuu ajan tietoon ja käyttää sitä hyväkseen”.
Pentti Stranius, susirajan virallinen Öisinajattelija
