Olet yhä se sama
ja jotenkin eri.
Niin kuin me kaikki
täällä taas
tarjoilupöydän jonossa
turvarajoissa,
harmaantuneina
kaikesta pahasta,
mikä on joskus tapahtunut
tai mikä juuri meinasi tapahtua
meille ja muille.
Puhumme keväästä,
miten yksinäinen se oli,
vaikka salaa rakastimme
vetäytyä.
Miten viimein olemme
yhdessä tässä, etäällä,
muistathan,
muistathan desinfioida?
Elämän tarkoitus –
se syntyy ihan kohta
jos kaikki menee hyvin, sanot.
Silmäsi tuikkivat odotusta,
niiden laukka on ikinuoren hevosen,
mutta miksi pitelet ohjaksista
kapinaa,
kun katsot minuun?
Jos tietäisit, että
rajoitusten jälkeen
tässä tapaamme viimeisen kerran,
ymmärtäisit, miksi
niistän paperiliinaan.
