Kimmo Pohjosen taiteilijakuvaa valottava Soundbreaker on intiimi dokumentti oman tien löytymisestä ja soittajan kehittymisestä muusikoksi. Itseymmärrys ja luottamus omiin valintoihin mahdollistavat rajoja rikkovan ja alkuvoimaisen tyylin tehdä musiikkia.
Kimmo Koskelan ohjaama Soundbreaker sai ensi-iltansa vuoden 2011 Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, minkä jälkeen se on kiertänyt maailmalla. Dokumentti on mm. palkittu 2012 Montrealin kansainvälisellä FIFA-elokuvafestivaalilla Award for Creativity -palkinnolla. Soundbreaker tulee Suomen elokuvateattereihin 22.3.2013, ja sitä levittää Pirkanmaan elokuvakeskus.
Kerroksinen ilme
Soundbreaker on jakautunut sisäisesti kahtia. Se sisältää runsaasti dokumentaarista haastattelumateriaalia sekä Pohjosen lapsuuden ja nuoruuden valokuvia. Toinen elokuvan rakenneaines on musiikki: nauhoitukset konserteista ja musiikkivideomaiset pätkät.
Dokumentoiva ääni on avoin ja rehellinen. Se kertoo ja näyttää myös ne heikkouden hetket ja harha-askelet, joita taiteilija joutuu työssään kohtaamaan. Millä tavalla omien vanhempien muusikkous vaikuttaa uravalintaan? Kuinka »nössösoittimen» voi muokata osaksi omaa ihoaan? Entä mitä teet, kun tekniikka pettää, ollessasi juuri nauhoittamassa autenttisen ikälopun traktorin ja olkinipun ääntä keskellä Britannian maaseutua? Soitat tietysti apua kotimaasta, ja jos asia ei selviä, kiroilet kunnolla. Tässä kaikessa on jotain suomalaista.
Elokuvan musiikkiosuudet ovat viimeisen päälle rakennettuja visuaalisia ilotulituksia, jotka menevät nappiin – jopa yleisön seuratessa esitystä ulkoilmakonsertissa heinäpaalien päällä. Taiteilija on kunniahimoinen, eikä petä yleisöään. Musiikki on huikeaa, mutta rosoisuuskin tuntuu jotenkin suunnitellulta.
Itse pidän siitä, että Soundbreaker on niin jakautunut. Pelkästään jommankumman päälinjan seuraaminen olisi jättänyt teoksen ohueksi ja musiikillisen linjan löytyminen ei olisi ollut niin innostavaa.
Oma ääni
Pohjosen ja hanurin yhteistaival ei ole ollut yksiselitteisen onnellinen. Isältä peritty yhteys haitariin on vasta vuosien saatossa muuttunut velvollisuudesta oman äänen löytymiseen. Väliin tarvittiin harharetkiä Tansaniaa myöten.
Oma ääni tuntuu löytyneen rajojen rikkomisen kautta. Elokuva avaa laajemminkin musiikin kentän mahdollisuuksia venyttää rajojaan. Pohjonen tekee puhtaasti musiikillisten juttujen lisäksi ulkomusiikillisia projekteja. Yhteistyö niin maanviljelijöiden, lehmien, sikojen ja kaikenlaisten koneenrassaajien kuin tanssijoiden ja painijoiden kanssa on tullut vuosien varrella tutuksi. Tärkeintä ei olekaan toimintakenttä, jossa ollaan, vaan kokeilunhalu, luovuus ja uskallus.
Pohjonen lavalla
Muusikon itsensä voi nähdä esiintymässä Suomen kamaralla seuraavan kerran tyttärensä Saana Pohjosen (rummut ja laulu) kanssa. The Alcoholic Atheists keikkailee 6.3. Tampereen Tullikamarin Klubilla ja 11.3. Helsingin Semifinaalissa. Pohjosen uusi produktio, Bright Shadow, yhdessä tanssija-koreografi Minna Tervamäen kanssa saa puolestaan ensi-iltansa 13.3. Oulun musiikkijuhlilla. Espoossa pääsee nauttimaan murhabaladeista, jotka Pohjonen esittää yhdessä kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitisen kanssa huhtikuun alussa.
Aiheesta muualla internetissä:
