Kulttuurivihkot 4/2009 pääkirjoitus
Seksuaaliradikalismista tulee helposti mieleen 1960-luku, jolloin konservatiivisia rajoituksia murrettiin Suomessakin monin tavoin. Murrettavaa olikin paljon: Naiset eivät vielä saaneet mennä yksin tai naisporukassa kapakkaan. Avoliitossa eläminen oli yleisesti paheksuttavaa. M. A. Nummisen ja Rauli Somerjoen laulaessa Jyväskylän kesässä tekstejä Sukupuolielämän tietokirjasta poliisit kutsuttiin keskeyttämään esitys.
Maailma on muuttunut noista ajoista melkoisesti, mutta olisi virhe ajatella, että seksuaaliradikalismi kuuluisi pelkästään menneisyyteen. Johanna Korhosen työsuhteen purkamiseen liittyvä oikeustapaus sekä eduskuntakeskustelu homo- ja lesboparien adoptio-oikeudesta osoittavat, että seksuaalisen tasa-arvon toteutuminen on Suomessa vielä kaukana.
Tasa-arvon ja vapauden tiellä on kuitenkin myös ongelmia, jotka eivät ole samalla tavalla ilmiselviä kuin vaikkapa homo- ja heteroparien erilaiset oikeudet. Sellaisia tuo kiinnostavalla tavalla esiin tutkija Anna Kontula Kulttuurivihkojen haastattelussa (sivut xx–xx) sekä tuoreessa pamfletissaan Tästä äiti varoitti.
Kontulan edustamat kolmannen aallon feministit jatkavat äitiensä sukupolvelta kesken jäänyttä patriarkaalisten kahleiden murtamista, mutta samalla haluavat murtaa niitä kahleita, joita toisen aallon feminismi on itse synnyttänyt. Heidän mukaansa monet feminismin myötä muotoutuneet käyttäytymisnormit rajoittavat seksuaalista vapautta ja moninaisuutta.
Esimerkiksi alkujaan patriarkaalista huora–madonna-dikotomiaa perinteinen feminismi on pikemminkin ylläpitänyt kuin ainakaan kokonaan purkanut. Naisellisuuden korostamista ei katsota hyvällä, flirtistä on tullut syntiä ja seksuaalisesti »liian» aktiiviset naiset kärsivät huonosta maineesta.
Oma lukunsa ovat prostituoidut ja muut seksityöntekijät. Valtavirtafeministeille tuntuu olevan vaikeaa suhtautua heihin tasa-arvoisina sisarina ja subjekteina, joiden kamppailuihin asemansa parantamiseksi he osallistuisivat. Tässä mielessä Kontula on tehnyt suomalaisittain uraauurtavaa työtä toimiessaan Seksialan ammattiliitossa ja kuunnellessaan tutkijana prostituoituja.
Siirtolaisuuden kasvu tekee seksityöproblematiikasta yhä polttavamman. Suomessa ollaan vielä keskustelunkin tasolla jäljessä muista länsimaista, joissa siihenkin liittyvät kolmannen aallon feministien teesit ovat olleet huomattavasti enemmän esillä.
Tasa-arvoiseen ihanneyhteiskuntaan prostituutio ja seksityö eivät kuulu, mutta pelkkä ilmiön moraalinen tuomitseminen ei sen piirissä toimivien naisten asemaa helpota, pikemminkin päinvastoin. Ajaessaan esimerkiksi seksipalvelujen oston kriminalisoivia lakeja valtavirtafeministit ovat sivuuttaneet näiden ihmisten oman näkökulman. Sekä seksityöntekijöiden että heidän parissaan sosiaalityötä tekevien arviot tällaisten lakien vaikutuksista ovat yleensä yksiselitteisen kielteisiä.
Helppoja ja nopeita ratkaisuja ei ole, mutta viime kädessä ongelma palautuu taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen: mitä pienemmät tuloerot, sitä vähemmän prostituutiota.
