Kulttuurivihkot 3/2014, pääkirjoitus
Hallituksen kehysriihessä leikattiin muun muassa lapsilisiä, eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden indeksejä sekä lääkkeiden Kela-korvauksia. On aihetta kuitenkin nostaa esiin vielä yksi päätös, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle: Opintotuki poistuu ensi vuoden syksystä alkaen toisesta samantasoisesta tutkinnosta. Tämä merkitsee sitä, että valtiotieteiden maisteri ei voi opintotuen turvin opiskella vaikkapa matematiikan tai suomen kielen vastaavaa tutkintoa tai tietotekniikan ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut hotelli- ja ravintola-alan samantasoista tutkintoa.
Päätös koskettaa melko pientä joukkoa verrattuna moniin muihin leikkauspäätöksiin: tällä hetkellä hallituksen arvion mukaan vajaata 4 000 opiskelijaa. Vuosikymmenten perspektiivissä määrä on tietysti jo moninkertainen. Toisaalta myös rajauksella aikaansaatavat säästöt ovat vähäisiä: arvion mukaan ensi vuonna alle kaksi miljoonaa ja vuoteen 2018 mennessä vajaat 11 miljoonaa euroa.
Muutos on kuitenkin huomionarvoinen useista syistä. Rajaus on ristiriidassa jatkuvasti toitotettavien ammatillisen ketteryyden, moniosaamisen ja elinikäisen oppimisen vaatimusten kanssa. Kun teknologian kehittyminen ja elinkeinorakenteiden murrokset muuttavat työllisyystilannetta ja työtehtäviä eri aloilla nopeasti ja arvaamattomasti, yksilön pitäisi olla aina valmiina kouluttautumaan uudelleen – sanotaan. Opintotuen rajauksen myötä käy kuitenkin pahimmillaan niin, että kun olet 18-vuotiaana opintoalasi valinnut ja siitä sittemmin tutkinnon suorittanut, olet loppuikäsi sidottu tuohon valintaan, vaikka et saisi alalta töitä tai motivaatiosi alkaisi suuntautua toisaalle.
Toisen tutkinnon voi toki suorittaa omalla kustannuksellaan, mutta monellako on varaa jättäytyä elämään ilman minkäänlaisia tuloja, pelkäksi velaksi tai opintojen ohessa tehtävistä sivutöistä saatavilla vähäisillä tuloilla? Nykyisen tasoinen opintotukikaan ei tosin riitä elämiseen.
”Jos jatkossa haluaa aikuisena opiskella toisen, samantasoisen tutkinnon, olemassa on myös aikuiskoulutustutki”, lohduttaa opetusministeriön neuvotteleva virkamies Virpi Hiltunen Helsingin Sanomissa (4.4.). Onhan se olemassa, mutta ei sitä monikaan voi saada. Hiltunen tai häntä haastatellut toimittaja vaikenee siitä, että aikuiskoulutustukea voi saada vain ”omaehtoiseen ammatilliseen koulutukseen” ja vain työ- tai virkasuhteessa oleva tai yrittäjänä toimiva, joka on ollut työelämässä yhteensä vähintään kahdeksan vuotta ja nykyisen työnantajansa palveluksessa vähintään vuoden ennen opiskelun alkua. Mahdollisuus siis puuttuu esimerkiksi työttömiltä ja monilta pätkätyöläisiltä, vaikka juuri heidän joukossaan uudelleenkouluttautumisen tarvetta on luultavasti eniten.
Opiskelumahdollisuuksien rajoittaminen on yksi askel eteenpäin uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa, jossa koulutus käsitetään ensisijaisesti yksilön investointina omaan tulevaisuuteensa ja kuuluu siksi yksilön itsensä rahoitettavaksi. Ne, joilla ei ole millä investoida, saavat jäädä vähemmälle koulutukselle. Samaa ideologiaa edustavat lukukausimaksut, joita ollaan Suomessakin säätämässä aluksi EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille ja nykyisen linjan jatkuessa ennemmin tai myöhemmin myös Suomen kansalaisille, sekä pyrkimykset muuttaa opintotukea entistä lainapainotteisemmaksi.
Kauaksi on tultu paitsi porvaripuolueidenkin ohjelmissa esiintyvästä ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” myös siitä snellmanilaisesta ajattelusta, jonka mukaan pienen kansan ainoan voiman piti olla sen sivistyksessä eikä kansakunnalla ollut varaa jättää ketään kykenevää kouluttamatta.
Koulutuksen rajaamisen taustalla on myös groteski ja elämälle vieras teoria siitä, että korkeankin työttömyyden oloissa on keskityttävä lisäämään työvoiman tarjontaa ja pidettävä siksi mahdollisimman moni työmarkkinoiden käytettävissä esimerkiksi uudelleenkouluttautumisen sijasta. Huomioimatta jää tällöin sekin, että koulutuksen päätyttyä työmarkkinoiden käytettävissä olisi entistä monipuolisempi osaaja.
Tietämyksen, osaamisen ja valmiuksien monipuolisuus samoin kuin se, että kukin saa tehdä itseään eniten kiinnostavia asioita, ei ole vain yksilöiden vaan koko kansakunnan etu. Kun mahdollisuuksia monipuoliseen kouluttautumiseen karsitaan, hinta vähäisistä säästöistä voi olla pitemmän päälle kallis.
