Kulttuurivihkot 1/2021, pääkirjoitus
Filosofi Ilkka Niiniluoto kirjoitti internetajan varhaisessa aamunkajossa teoksen Informaatio, tieto ja yhteiskunta (1989). Vaikka maailma ja mediamaisema ovat sittemmin perusteellisesti muuttuneet, Niiniluodon käsite-erottelut ovat edelleen hedelmällisiä. Karkeasti referoiden informaatio voi olla mitä tahansa bittijonoa, kun taas tietoa määrittävät totuudellisuus ja perusteltavuus. Pelkät sirpaletiedotkaan eivät kuitenkaan kanna pitkälle, vaan tarvitaan tietämystä, systemaattista tietoa ja viisautta. Niiniluoto ennusti, että tieteen ääni on hukkumassa informaatiokohinaan, tiedosta tulee yhä enemmän kaupallista raaka-ainetta ja humanistiseen traditioon pohjaava valistusyhteiskunta on uhattuna. Näin ei kuitenkaan tapahdu väistämättä, vaan informaatioteknologia voidaan valjastaa palvelemaan myös aidon tiedon etsimistä ja ihmisen parasta.
(Mainittakoon, että Niiniluoto on päivittänyt pohdintojaan viime syksynä ilmestyneessä teoksessaan Tekniikan filosofia.)
Niiniluodon ajatukset tuntuvat tänä päivänä pelottavankin ajankohtaisilta, kun internetissä jylläävät kaupallinen tajuntateollisuus, epä-älyllinen möly, propaganda ja harhaluulot. Moniko osaa tai haluaa etsiä todellista tietämystä ja valistusta? Tämä muodostaa valtavan haasteen esimerkiksi koulutusjärjestelmälle. Ja tässä on jälleen yksi syy nostaa yleissivistys uudelleen kaiken koulutuksen johtotähdeksi pelkän työelämään valmentamisen sijasta.
Tämän Kulttuurivihkojen teemapaketissa ”tiedon valtatiet ja sivupolut” kerrotaan, kuinka internetmaailman suuryhtiöt hyödyntävät käyttäjiensä henkilökohtaisia tietoja. Toisessa artikkelissa tuodaan esiin digitaalisten yhteishyvien tuotantoa, jossa ihmiset yhteisesti lisäävät ihmiskunnan tietovarantoja. Nämä kaksi näkökulmaa yhdessä herättävät kysymyksen: miksei esimerkiksi sosiaalista mediaa voitaisi tuottaa yhteishyvänä, ei-kaupallisena palveluna? Tällaisia palveluja on kehiteltykin, mutta ne ovat tavoittaneet vain marginaalisia käyttäjämääriä. Jos tavoitellaan kaupallisten jättien haastamista, keskusteluun nousee väistämättä valtion rooli.
Internet sosiaalisine medioineen on välineenä hyvin erilainen kuin radio tai televisio, joissa yleisradiotoiminnan rooli on keskeinen. Toimijoiden määrälle ei internetissä ole rajoja. Yhtenä toimijana siellä tosin on Yle, jonka oikeutta tekstimuotoisiin verkkosisältöihin kaupalliset viestimet nyt EU-lainsäädäntöön vedoten haluavat rajoittaa ja hallitus on antanut eduskunnalle tämän suuntaisen lakiesityksen. Tähän ei pitäisi tyytyä, sillä maksuttomalla julkisen palvelun toiminnalla on internetissäkin tärkeä rooli kansalaisten tasavertaisen tiedonsaannin kannalta.
Mutta voitaisiinko myös ”naamakirja” tai pikaviestipalvelu organisoida julkisena palveluna? Silloin ihmisten ei tarvitsisi valita, jäävätkö monesta asiasta sivuun vai luovuttavatko valtavia tietomääriä itsestään ylikansallisille verkkoyhtiöille. Korona-aikahan on entisestään korostanut verkkopalvelujen roolia moninaisessa vuorovaikutuksessa.
Julkisena palveluna järjestettyyn sosiaaliseen mediaan kuuluisi demokraattisuus ja avoimuus. Algoritmit eivät olisi liikesalaisuuksia, vaan ne olisivat vapaasti pengottavissa, niitä pitäisi perustella palvelujen käyttäjille eli kansalaisille ja niistä voitaisiin käydä julkista keskustelua.
Kaupalliset palveluntarjoajat säätävät algoritminsa siten, että käyttäjät koukuttuisivat: heille tarjotaan sitä, mitä heidän ennustetaan aiemman käyttäytymisensä perusteella haluavan. Tämä kärjistää yhteiskunnallisen keskustelun kuplautumista ja vastakkainasetteluja. Käyttäjän uutisvirtaan tulee eniten hänen omaa uskoaan tukevia uutisia ja päivityksiä. Lisäksi uutiset ja statuskirjoitukset saavat näkyvyyttä sen perusteella, paljonko niistä keskustellaan, jolloin eniten tunteita kuohuttavat julkaisut leviävät eksponentiaalisesti.
Julkisen palvelun sosiaalisessa mediassa – joka ei ole nykyisten EU-säädösten puitteissa mahdollinen – tällainen logiikka olisi mahdollista haastaa sen lisäksi, että mainostajat jäisivät nuolemaan näppejään. Tämä voisi osaltaan edesauttaa sitä, että informaatioyhteiskunta voisi sittenkin kehittyä valistusyhteiskunnan suuntaan.
