Kulttuurivihkot 3/2017, pääkirjoitus
Tässä Kulttuurivihkoissa käsitellään nuorten syrjäytymistä ja sen torjumista, positiivisesti ilmaisten nuorten osallisuuden vahvistamista. Nuorilla viitataan väljästi sekä nuoriin aikuisiin että teini-ikäisiin.
Nuoret joutuvat rakentamaan tulevaisuuttaan hyvin kaksijakoisessa maailmassa. Koskaan ennen ihmiskunnalla ei ole ollut yhtä hyviä taloudellisia ja teknologisia edellytyksiä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Samaan aikaan talousjärjestelmä ja valtarakenteet estävät tämän ja johtavat varallisuuden kasautumiseen yhä harvemmille.
Uhkaskenaariot ovat vakavampia ja totaalisempia kuin koskaan aikaisemmin: ilmaston lämpeneminen voi heikentää ratkaisevasti elämisen edellytyksiä huomattavassa osassa maapallon tiuhaan asuttuja alueita, eliölajien ennätysmäinen sukupuuttoaalto uhkaa katkaista ihmisillekin tärkeitä ravintoketjuja, kamppailu hupenevista luonnonvaroista synnyttää konflikteja ja kansainvaelluksia, joista on luultavasti nähty vasta vähän alkua, ja ydinaseiden aiheuttaman apokaplyptisen tuhon uhka on jatkuvasti todellisuutta. Ihmiskunnan lopun uhkaa kuvaavaa tuomiopäivän kelloa on siirretty osoittamaan jo kaksi ja puoli minuuttia vaille keskiyötä.
Suomalaisnuorista suurin osa pärjää hyvin: heistä tulee keskimäärin koulutetumpia kuin heidän vanhemmistaan ja he saavat aikanaan todennäköisesti vakituisen työpaikan. Asenneilmapiirikin on muutamien vuosikymmenten aikana kehittynyt pehmeämmäksi ja ihmisarvoa kunnioittavammaksi: lasten fyysinen kuritus on kielletty ja yhdenvertaisuus on edennyt esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien tunnustamisessa.
Kuvaan tämän päivän nuorista kuuluu kuitenkin myös suuri työttömyys, syrjäytyminen ja yleistyneet mielenterveysongelmat. Työttömänä on yli viidennes työvoimaan kuuluvista alle 25-vuotiaista. Osa nuorista on myös kokonaan ”kateissa”, sekä työmarkkinoiden että koulutuksen ulkopuolella. Pelkän peruskoulun varaan jääneiden osuus on viimeisten runsaan 15 vuoden aikana kasvanut, kun sitä ennen osuus oli vähentynyt. Ammattiin opiskelevien luku- ja kirjoitustaidossa on vakavia puutteita. Korkea koulutuskaan entistä harvemmin riittää takaamaan työpaikan saantia. Samalla yleisen koulutustason noustua koulutuksen puuttuminen jättää nuoret vielä heikompaan asemaan kuin ennen.
Vaikka koulutuksen ”periytyvyys” ei ole missään vaiheessa poistunut, hyvinvointivaltio on mahdollistanut yhä useammalle ”luokkaretken” eli nousun työväenluokkaisesta perhetaustasta koulutuksen avulla korkeampiin asemiin. Viime aikoina tämä kehitys on pysähtynyt. Äskettäiset päätökset opintotuen leikkauksista ja sen muuttamisesta lainapainotteisemmaksi ovat omiaan heikentämään entisestään juuri pienituloisten perheiden lasten hakeutumista korkeakouluopintoihin. Pelastakaa lapset ry:n toukokuussa julkistaman raportin mukaan monen vähävaraisen perheen lapsella jo toisen asteen koulutus tyssää opiskelun vaatimiin korkeisiin kirja- ja muihin materiaalikustannuksiin. Pienituloisten perheiden lapsia ja nuoria syrjäyttää sosiaalisesti myös se, ettei samoihin harrastuksiin toisten kanssa ole varaa.
Ja vaikka nuoret ovat keskimäärin koulutetumpia kuin vanhempansa, he ovat elintasossa jäämässä näistä jälkeen. Ponnistelut eivät enää tule palkituiksi entiseen tapaan. Pätkä- ja silpputyöt eivät ole uusi asia, mutta niiden varassa elävien ihmisten toimeentulo on suuren työttömyyden kontekstissa aiempaakin epävarmempaa ja koko työuran aikaiset tulot jäävät vähäisemmiksi.
Sukupolvia ei pidä kuitenkaan asettaa toisiaan vastaan. Samasta uusliberalistisesta politiikasta, joka johtaa nuorten eriarvoistumiseen, kärsivät vaihtelevin tavoin yhtä lailla ikääntyneet työttömät tai vanhustenhuollon asiakkaat. Ristiriita on nähtävä yhteiskuntaluokkien, ei sukupolvien välisenä.
Tieto, sivistys, kulttuuri ja taide muodostavat olennaisen perustan, joka voi auttaa ponnistamaan vaikeidenkin henkilökohtaisten kokemusten yli, tuntemaan osallisuutta yhteiskunnassa, kamppailemaan omien oikeuksien ja paremman maailman puolesta. Ne ovat oivaa vastalääkettä myös nuorten keskuudessa ilmeneville äärioikeistolaisille virtauksille. Niiden tukeminen on välttämätöntä syrjäytymistä torjuttaessa.
Vaikka täkäläiset sosiaaliset ongelmat voivat näyttäytyä vähäpätöisinä maailman suuriin kriiseihin verrattuna, ne oikeastaan kytkeytyvät näihin vahvasti. Ilman pohjoismaista hyvinvointivaltiota myös kehittyvien maiden edistyksellisiltä liikkeiltä puuttuisi malli, jota kohti pyrkiä. Ja ilman hyvinvointivaltiota olisi vähemmän ihmisiä, joilla on riittävästi tietoa ja sivistystä, riittävät sosiaaliset voimavarat toimia myös globaalin solidaarisuuden puolesta.
