Kirja-arviot

Juha Herkman (2019): Populismin aika. Vastapaino. 205 sivua.

Helsingin yliopiston viestinnän professori Juha Herkman on kirjoittanut kattavan yleisteoksen populismista. Populismin aika kartoittaa erityisesti 2010-luvulla eri puolilla maailmaa nousseita populistisia liikkeitä ja ilmiön taustoja.

Populismi on hankala ja epämääräinen käsite – tutkijat ovat määritelleet sitä vaihtelevin painotuksin ja poliittisessa keskustelussa sitä heitellään monesti leimakirveenä sen kummemmin pohtimatta. Herkman esittelee aiempaa populismitutkimusta ja päätyy itse seuraavaan määritelmään:

”Populismi on poliittisen itsemäärittelyn affektiivinen prosessi, jossa rakennetaan vastakkainasettelu kahden kuvitellun ryhmittymän, väärinymmärretyn kansan ja sitä uhkaavien ryhmien (eliitit, maahanmuuttajat tai muut vähemmistöt) välille. Itsemäärittelyssä käytetään ajankohdan poliittisiin vaatimuksiin sopivia ideologisesti ja moraalisesti latautuneita merkitsijöitä.”

Populismi kukkii murrosaikoina

Vaikka 2010-luvulla länsimaissa on ollut nousussa erityisesti muukalaisvastainen oikeistopopulismi ja koko populismin käsite samaistetaan monesti siihen, Herkman esittelee populismin laajempana ilmiönä. Se kuuluu muodossa tai toisessa miltei erottamattomasti edustukselliseen demokratiaan (vaikka sitä voi esiintyä muissakin yhteiskuntajärjestelmissä): kun poliitikot tuntuvat toimiltaan tai puheenparreltaan etääntyvän tavallisista kansalaisista, populistit – joko järjestelmän sisältä tai ulkopuolelta – tarttuvat tilanteeseen ja voivat toimia hyödyllisinäkin unilukkareina. Uudet poliittiset liikkeet ovat Herkmanin mukaan järjestään alkuvaiheessaan populistisia.

Erityisesti populismi kukoistaa murroskausina. Agraaripopulismi, jota esiintyi jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Venäjällä, Yhdysvalloissa, Balkanilla ja itäisessä Euroopassa, juontui maatalousvaltaisen yhteiskunnan rakennemuutoksesta. Myös Suomen maaseudun puolueen (SMP) suosio 1960–70-luvuilla liittyi Suomen elinkeinorakenteen painopisteen nopeaan siirtymiseen maataloudesta teollisuuteen ja palveluihin. 2000-luvulla eri puolilla maailmaa noussut uuspopulismi saa voimansa meidän aikamme yhteiskunnallisesta murroksesta ja epävarmoista tulevaisuudennäkymistä, kuten teollisten työpaikkojen katoamisesta globalisaation ja teknologisen kehityksen myötä. Kyse ei ole aina oikeistopopulismista, vaan protestihenki voi kiinnittyä myös vasemmistolaiseen ideologiaan, kuten Espanjan Podemosin ja Kreikan Syrizan tapauksissa, Herkman mainitsee.

Politiikasta tuli show’ta

Kun populistinen liike valtavirtaistuu ja pääsee hallitusvastuuseen, järjestelmä usein sulauttaa sen itseensä. Sitten on kenties uusien yrittäjien vuoro. Aina valtaanpääsy ei kuitenkaan merkitse populistien kesyyntymistä: Donald Trump on pitänyt linjansa presidentiksi päästyäänkin ja jatkaa Twitterissä räyyhäämistään entiseen malliin. Unkarissa Victor Orbánin ja Fidesz-puolueen johdolla on muutettu yhteiskuntaa autoritaarisempaan suuntaan. Suomessa Timo Soinin johtamien perussuomalaisten kannatus romahti hallituksessa, mutta puolueen jakauduttua koetti uusi alku Jussi Halla-ahon johdolla. Miten kävisi Halla-aholle vallankahvassa – tai miten kävisi silloin Suomen –, sillä Herkman ei melko varovaisesti kirjoitetussa tutkimuksellisessa opuksessaan spekuloi.

Vaikka populismi on osa demokratiaa, se voi olla myös demokratialle tuhoisaa, kirjassa todetaan. Näin on silloin, jos autoritaarinen populismi vie kohti totalitaarista järjestelmää, jossa toisinajattelun – ja myös siis populismin – mahdollisuudet tukahdutetaan. Vakiintuneissa liberaalidemokratioissa näin ei helposti käy, mutta vähemmän vakiintuneissa järjestelmissä riski on isompi, Herkman arvioi.

Herkman käsittelee laajasti median roolia nykyisessä populismin aallossa ja näkee sen melko keskeisenä, yhteiskunnallisten ja kulttuuristen murrosten ohella. Jo aiemmin siirtyminen kohti kaupallisempaa ja markkinavetoisempaa mediaa teki politiikasta eräänlaisen julkisen show’n, jota yleisö vain seuraa ja antaa suosionosoituksensa äänestämällä. Tämä hyödyttää monesti populistisia poliitikkoja, jotka tällaisen show’n hallitsevat. Sittemmin heidän mahdollisuuksiaan saada viestinsä perille on helpottanut internet ja sosiaalinen media. Siellä voidaan kommunikoida suoraan ilman portinvartijoita, ja samanhenkisten virtuaalisissa yhteisöissä asioiden emotionaalinen puoli korostuu ja sanoma voimistuu.

Uusliberaali talouspolitiikka loi maaperää

Median tai muidenkaan yhteiskunnallisten instituutioiden mahdollisia piiloagendoja Herkman ei pohdi. Omien havainnointieni perusteella väittäisin, että media on osa sitä ideologista valtakoneistoa, jonka intresseissä on protestimielialan kanavoituminen ennemmin oikeistopopulistien kuin vasemmiston suuntaan. Esimerkiksi perussuomalaisten talouspoliittinen linjahan on kapitalistipiirien ja perinteisen oikeiston kannalta vaaraton ellei peräti hyödyllinen: julkisen talouden leikkauksia, veronalennuksia ja tiukempaa järjestyksenvalvontaa. Työperäisen maahanmuuton rajoittaminen ei ole elinkeinoelämän intresseissä, mutta eipä rajoja tosiasiassa edes pystytä sulkemaan, kuten perussuomalaisten edellinen hallituskausikin osoitti. Tällaisia intressi- ja valtanäkökohtia voitaisiin populismikeskustelussa yleensäkin painottaa enemmän. Se, miten media uutisoi perussuomalaisten ulostuloista esimerkiksi vasemmistoon verrattuna ja mistä mahdollinen epätasapaino lopulta johtuu, olisi tietysti aivan oma tutkimusaiheensa.

Populistien menestyksen syyn pohtiminen edellyttää myös sen politiikan analyysiä, jota he (ainakin pintatasolla) haastavat. Populismi on oire, harjoitettu politiikka syy. Herkman mainitseekin taustatekijöiden joukossa uusliberalistisen talouspolitiikan ja kilpailuvaltion läpimurron, hyvinvointivaltion alasajon, työttömyyden kasvun sekä puheiden ja tekojen ristiriidan.

Populismi ei ole vierasta myöskään valtaapitäville. Herkman kertoo kulttuurintutkija Stuart Hallin aanalysoineen Margaret Thatcherin valtaannousua ja suosiota autoritaarisen populismin käsitteen avulla. Heikossakin yhteiskunnallisessa asemassa olevat ryhmät ryhtyivät kannattamaan kuria ja järjestystä luvannutta johtajaa, vaikka kuri kohdistui heihin itseensä ja merkitsi heidän asemansa kurjistumista.

Suositeltavaa lukemista populismista onkin Herkmanin kirjan ohella Christer Lindholmin teos Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin (Vastapaino 2019), jossa Lindholm käy läpi uusliberalististen talousoppien valheellisuutta ja niiden vaikutusta nykyisen oikeistopopulismin nousuun.

Poliittisuus takaisin – myös kouluihin

Herkman käsittelee populismia verraten neutraalisti ja löytää siitä sekä mahdollisuuksia että uhkia. Populismi voi esimerkiksi tuoda aidon poliittisuuden takaisin vaihtoehdottomalta näyttävään politiikkaan. Suurimpia uhkia ovat vähemmistöryhmien sortaminen, moniarvoisuuden murentaminen ja autoritaarinen vallankäyttö. 

Herkmanin kirja on ehdottomasti perehtymisen arvoinen ja erinomainen lähtökohta kaikille populismista keskusteleville, miksei myös populisteille tai heidän kannattajilleen itselleenkin, samoin “vanhojen puolueiden” edustajille, joita Herkman lopuksi kehottaa ottamaan käyttöön “annos populistisuutta”.

Mitä on tehtävä, se jää tulevien pohdintojen aiheeksi. Yksi mieleentuleva asia on aatteellisen keskustelun elvyttäminen, yhteiskunnallisen olemisen alkulähteille palaaminen, jo peruskoulusta alkaen. Koulujen epäpolitisoiminen, jota elinkeinoelämän ja oikeistovoimien perustama Vapaan koulutuksen tukisäätiö 1970–80-luvuilla ajoi, on näkynyt ensin uusien äänestäjäpolvien passivoitumisena ja sitten kääntymisenä perussuomalaisten puoleen. Yhä vahvempi panostaminen eri näkökulmille avoimeen eettiseen pohdiskeluun sekä yhteiskunnalliseen sivistykseen – perustavat intressiristiriidat tunnustaen – olisi ainakin jonkinlaista vastalääkettä tietämättömyydestä kumpuavalle populismin kannatukselle ja vihanlietsonnalle.

Elias Krohn