Pidin keskiviikkona 8.10. teatteri Gloriassa pidetyssä Palestiina-solidaarisuuskonsertissa puheen Ruotsin ilmoituksesta tunnustaa Palestiinan valtio. Tämä teksti pohjaa tuohon puheeseen.
Viime päivinä on ollut paljon keskustelua siitä, että Ruotsin hallitus on ilmoittanut tunnustavansa Palestiinan valtion, joten sanon siitä muutaman sanan. Joissain piireissä ilmoitus on saanut innostuneen vastaanoton. Sekä SDP, Vasemmistoliitto että Vihreät ovat kertoneet kannattavansa tunnustamista. On syytä mainita, että Ruotsin hallitus on sanonut, että se ei ole heti tunnustamassa Palestiinaa ja keskustelee vielä asiasta palestiinalaisten, muiden EU-maiden sekä Israelin ja Yhdysvaltojen kanssa. Mutta jos Ruotsi tunnustaa Palestiinan, niin mitä se merkitsee?
Palestiinan tunnustaminen kertoo palestiinalaisille, että heitä ei ole unohdettu ja että heidän oikeuksistaan välitetään. Yhtä lailla se on viesti israelilaisille, erityisesti Israelin hallitukselle, siitä, että se ei voi kaikessa rauhassa sulkea palestiinalaisia muurien taakse kenenkään välittämättä. Lisäksi palestiinalaisten virallisen edustajan, eli Palestiinalaisten vapautusjärjestö PLO:n, saattaa olla helpompi päästä mukaan erilaisiin kansainvälisiin ihin, jos Palestiinan valtion on tunnustanut useampi valtio. Tosin sen jälkeen, kun Palestiina vuonna 2012 sai YK:n tarkkailija-aseman (vaikkakaan ei jäsenyyttä), PLO:n on jo ollut periaatteessa mahdollista tulla ainakin Kansainvälisen rikostuomioistuimen jäseneksi.
Palestiinan valtion tunnustaminen on enimmäkseen symbolinen ele. Symbolit voivat olla hyödyllisiä silloin, kun ne liittyvät konkreettisiin toimiin apartheidia vastaan. Toisaalta symboliset toimet ovat haitallisia, jos niitä käytetään peittämään apartheidin tukemista. Palestiinalaisten kamppailussa ei ole kyse siitä, saavatko Gazan avovankilassa ja Länsirannan reservaateissa Israelin sotilashallinnon alla toimivan palestiinalaisten paikallishallinnon virkailijat käyttää kirjeidensä vesileimoissa tekstiä "Palestiinalaishallinto" vai "Palestiinan valtio", vaan palestiinalaisten ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien toteutumisesta.
Tällä hetkellä historiallisen Palestiinan alueella on Israel ja miehitetyt palestiinalaisalueet, eli Gaza ja Länsiranta, mukaan lukien Itä-Jerusalem. Alueella asuu noin 6 miljoonaa israelinjuutalaista ja 6 miljoonaa palestiinalaista. Näistä palestiinalaisista noin 4,5 miljoonaa asuu miehitetyillä alueilla ilman kansalaisoikeuksia, ja noin 1,5 miljoonalla on Israelin kansalaisuus, mutta heitä syrjitään järjestelmällisesti. Lisäksi Palestiinan ulkopuolella asuu noin 5 miljoonaa palestiinalaista pakolaista, joita Israel estää käyttämästä oikeuttaan palata koteihinsa, koska he eivät ole juutalaisia.
Palestiinalaisten kansalaisyhteisö on vuoden 2005 boikottikutsussa esittänyt selvästi tavoitteensa. Kutsun ovat allekirjoittaneet kaikki palestiinalaiset puolueet ja ammattiliitot ja yli 150 kansalaisjärjestöä: palestiinalaiset ovat sen vaatimuksista käytännössä yksimielisiä. Boikottikutsun mukaan palestiinalaiset vaativat kaikkien kolmen palestiinalaisten ryhmän oikeuksien toteuttamista: miehityksen lopettamista, tasa-arvoa Israelin palestiinalaisille kansalaisille ja mahdollisuutta pakolaisille palata kotiin.
Jos Ruotsi tunnustaa Palestiinan valtion vuoden 1967 rajoilla, eli tunnustaa Gazan ja koko Länsirannan palestiinalaisten maaksi, niin se on omiaan rajoittamaan horisonttia vain miehityksen lopettamiseen ja viemään huomiota pois miehitettyjen alueiden ulkopuolella elävien palestiinalaisten – eli valtaosan – oikeuksista. Jos Ruotsi jättää kysymyksen rajoista epämääräiseksi, niin se on vielä haitallisempaa.
Tällä hetkellä suuri osa Israelin hallituksesta vastustaa minkäänlaisen palestiinalaisvaltion perustamista, osittain siksi, että he pelkäävät, että symbolisesta saavutuksesta olisi todellisia seurauksia. Mutta monet Israelin päättäjät olisivat tyytyväisiä, jos palestiinalaisten paikallishallinnon alla tällä hetkellä olevat alueet – saarron alla oleva Gaza ja osa sirpaloitua Länsirantaa – julistettaisiin palestiinalaisvaltioksi. Israel voisi sitten sanoutua irti näistä alueista ja niiden asukkaista, samalla säilyttäen sotilaallisen otteensa niistä ja hyödyntäen yhä suurinta osaa Länsirannasta.
Etelä-Afrikan apartheidin tapauksessa tämä oli Etelä-Afrikan hallituksen ehdottama ratkaisu. Pieneen osaan Etelä-Afrikan alueesta mustille perustettiin bantustaneja, joilla oli nimellinen itsehallinto, mutta lopullinen valta oli Etelä-Afrikan hallituksen käsissä. Apartheid-hallinto yritti saada kansainvälistä yhteisöä tunnustamaan bantustanit itsenäisiksi valtioiksi, jotta se voisi hylätä niihin sullomansa mustat ahdinkoonsa, mutta tätä vastustettiin kiivaasti. Israel oli itse asiassa ainoa maa, jolla oli virallisia suhteita bantustaneihin, vaikka edes se ei tunnustanut niiden itsenäisyyttä.
Palestiinan kohdalla sen sijaan kansainvälinen yhteisö tukee tilannetta, missä Israelin armoilla olevan Länsirannan paikallishallintoa kohdellaan palestiinalaisten suvereenina hallituksena. Saarretun Gazan tilanne on vielä huonompi: aluetta kohdellaan humanitaarisena katastrofina, eikä sen paikallishallinnon kanssa edes puhuta.
Ruotsin ulkoministeri on arvellut, että Palestiinan valtion tunnustaminen ei juuri vaikuttaisi Ruotsin ja Israelin hyviin väleihin. Mikäli Ruotsin aikomuksena olisi tunnustaa Palestiinan valtio vuoden 1967 rajoilla ja ottaa sanansa vakavasti, tällä olisi kuitenkin erittäin vakavia vaikutuksia sen ja Israelin suhteisiin. Israelin hallitus pitää miehityksen alla olevaa Itä-Jerusalemia osana pääkaupunkiaan ja kohtelee Länsirannalle rakentamiaan laittomia siirtokuntia osana Israelin valtiota. On vaikea kuvitella, miten Ruotsin ja Israelin väleihin voisi olla vaikuttamatta se, että Ruotsi tunnustaisi toisen valtion suvereniteetin Israelin pääkaupunkina pitämässään alueessa ja satojen tuhansien Israelin kansalaisten asuinalueilla.
Ruotsin hallitus ei ole yksin kummallisten linjaustensa kanssa. Miehitystä ja apartheidia vastustavan israelilaisen järjestön Israeli Committee Against House Demolitions (jonka Suomen haaraan kuulun) johtaja Jeff Halper vieraili viime vuonna Suomessa, ja kävi tänne tullessaan Norjassa. Jeff kertoi tapaamisestaan Norjan ulkoministeriön edustajien kanssa, jossa hän oli sanonut, että miehityksen lopettaminen edellyttää pakotteita Israelille. Ulkoministeriön vastaus oli, että Norja vastustaa miehitystä, mutta se on Norjan ja Israelin välisistä suhteista erillinen asia. Tuo järjetön vastaus kuvaa niin Norjan, Ruotsin kuin Suomenkin politiikkaa: miehitystä vastustetaan sanallisesti, mutta sitä tuetaan käytännössä.
Mikäli Ruotsin – tai yhtä lailla Suomen – hallitus haluaisi toimia Israelin apartheidia vastaan muutenkin kuin symbolisesti, niin sen pitäisi ensin lopettaa sen tukeminen. Hallituksen tulisi lopettaa asekaupat Israelin kanssa, kieltää Israelin laittomissa siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tuonti ja toimia EU:ssa sen eteen, että Israelin ja EU:n assosiaatiosopimus laitetaan jäihin. Tämä on vähin, mitä pitäisi tehdä, ja pakotteita voidaan tästä laajentaa.
Israelin kanssa käytävää asekauppaa on Suomessa vastustettu laajalti. Gazan hyökkäyksen aikana Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö ja SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kaikki ilmaisivat vastustuksensa asekaupoille. On kiinni aktiivisista ihmisistä niin puolueiden sisällä kuin kansalaisaktivisteista niiden ulkopuolella, että poliitikkojen lausunnot ja yleinen vastustus muuttuvat poliittiseksi todellisuudeksi.
Etelä-Afrikan apartheid loppui sisäisen mobilisaation ja ulkoisen painostuksen johdosta, ja samoin käy Israelin apartheidille. Jonain päivänä vielä juhlimme sen loppumista, mutta sitä ennen meillä on vielä paljon työtä.
