Taidepoliittisessa huippukokouksessa jaettiin niukalti kakkua ja heräteltiin luokkatietoisuutta.
Kun ihmiset luovuttavat itsemääräämisoikeutensa poliittisen järjestelmän hoidettavaksi, se yleensä toteutuu enemmän tai vähemmän puutteellisesti. Kun tämä järjestelmä vuorostaan luovutetaan milloin minkäkin eliitin mielensä mukaan muovailtavaksi, itsemääräämisoikeuden mahdollisuus kapenee entisestään. Kaikkein kipeimmin tämä koskee niitä olemisen ja tekemisen muotoja, joille vapaus on elinehto – erityisesti taidetta.
Modernissa valtiossa on itsestään selvää, että taiteen tekemisen ehdot – määrärahat, kulttuurilliset sopivaisuusoletukset, koulutusmahdollisuudet – ovat poliittisesti hallinnoituja. Yhtä lailla on valitettavan selvää, että tämän päivän politiikka seuraa pitkälti finanssimaailman ja sitä kuuliaisesti noudattavan talouselämän sanelemia tuottavuus- ja hyötykerroinehtoja. Nämä ehdot ovat taiteen luonnon vastaisia ja sille ahdistavuuteen asti epäsuotuisat, ja on ilmeistä, että ne eivät palvele taiteen etuja kovinkaan kaksisesti. Johtopäätös on yksiselitteinen: mitä ahtaammalla taide on, sitä kauempana ollaan aidosta demokratiasta.
Tätä taustaa vasten on helppo havaita, millaisesta teosta Suomen taidepoliittisessa tapahtumassa ja erityisesti tapahtumaan kuuluneessa Taidepoliittisessa huippukokouksessa oli kysymys. Kun taiteilijat marssittivat poliitikkoja taiteilijoiden eteen kertomaan puolueidensa taidelinjauksista ja alistivat näiden puheet välittömälle palautteelle, oli selvää, että hierarkia oli ainakin hetkeksi kumottu: antaessaan politiikalle itse määrittelemänsä tilan taide otti politiikan haltuunsa ja riuhtaisi sen irti talouspuheen vallasta. Taideväen tunnelma olikin tästä syystä Helsingin kaupungintalon kattokruunuja korkeammalla – ja kattokruunujen tasolla lentelevä poliittisen jargonin yläpilvi hajotettiin taiteellisella väliintulolla.
Taide- vai kulttuuripolitiikkaa?
Teatterifestivaali Baltic Circlen osana järjestetty huippukokous noudatti niin sanottua diskursiivista esitysstrategiaa, joka etukäteen annetun kuvauksen mukaan ”käyttää hyväkseen jo olemassa olevia diskursiivisia malleja (eduskunnan täysistunto, lehdistötilaisuus, hallituksen kokous) luodakseen näyttämölle julkisia keskusteluja, joissa kaikkia osanottajia pidetään aktiivisina osallistujina, ei ainoastaan katsojina”. Noudatettiin tarkkaa koreografiaa: osallistujille jaetut nimikyltit, ruutupaperilehtiöt, kuulakärkikynät sekä väliajan kahvi ja pulla loivat arvokkuuden tunnetta, tietynlaista tärkeyden hohdetta, ja huippukokouksen päätteeksi drinkin kumotessaan saattoi kuvitella olleensa paikalla oikein hyvinkin arvovaltaisena toimijana.
Monessa puheenvuorossa taiteen autonomia unohtui ja jäi kulttuurin oletettujen hyötyvaikutusten jalkoihin. Osa esitetyistä näkemyksistä olisikin sopinut paremmin seminaariin otsikolla ”Kulttuurin hyödyntämätön potentiaali elinkeinoelämälle”. Toki taiteen itseisarvo muistettiin mainita, mutta suopein lausunto taiteen puolesta oli keskimäärin seuraava: taiteeseen sijoitetut rahat tulevat takaisin terveyden, hyvinvoinnin tai rehellisen rahan muodossa. Myrkkyä taide korvaansa saisi, jos se kuuntelisi puheita tiukkuudesta ”uusiutumisen mahdollisuutena” ja entistä parempien ”palvelujen” horisonttina.
Kulttuuripolitiikan tutkija Pauli Rautiainen kommentoi Ylen Kultakuume-ohjelmassa Huippukokoukseen osallistuneiden poliitikkojen puheita. Niiden perusteella poliitikot eivät oikeastaan ole kiinnostuneita taiteesta. ”Huolestuttavinta on se, etteivät poliitikot kykene tunnistamaan taidepolitiikan ydintä kulttuuripolitiikan laajemmasta kontekstista.” Outi Alanko-Kahiluodon ja Silvia Modigin edustamilla Vihreillä ja Vasemmistoliitolla oli Rautiaisen mukaan vahvin taidepolitiikan sisältöosaaminen. Hän mainitsikin ne puolueina, joiden linjausten mukaan taidepolitiikan tehtävänä on ”kannatella taiteellista ilmaisua”.
Luokkatietoisuutta taiteilijoille: l’art pour l’art
Ilta huipentui Itävallan liikkumisasiainministeriön – kyllä, luitte oikein, liikkumisasiainministeriön – laatimaan ja toteuttamaan koreografiaan. Poliitikkoja, virkamiehiä ja taidevaikuttajia kutsuttiin lavalle yhteiseen hymniin, jota ei kuitenkaan tavalliseen tapaan laulettu, vaan sen sijaan tanssittiin: niin nämä yhteisten asiain hoitajat, joista niin monet ovat virkapukuihinsa enemmän tai vähemmän kahlehdittuja, ryhtyivätkin artistien kera kieppumaan ja kääntyilemään kannoillaan, leyhyttelemään käsiään ja vaaputtamaan vartaloitaan. Liikettä ilman tavoitetta ja päämäärää – tai ainakin ilman hyötyajattelun sanelemaa ohjelmaa. Vaikea olisi kuvitella parempaa erkaantumista politiikan jäykkyydestä ja jäyhästä asiallisuudesta.
Hymni olisi kuitenkin saattanut jättää toisenlaisen vaikutelman, ellei sitä ennen olisi kuultu Suomen kommunistisen puolueen Juha-Pekka Väisäsen palopuhetta, jonka aikana saattoi sielunsa silmin nähdä puolen tuhatta punaista lippua liehumassa yleisön päiden päällä. Havainnollistaakseen taidemäärärahojen mitätöntä prosenttiosuutta valtion budjetista Väisänen kuljetutti saliin suuren kakun, halkaisijaltaan osapuilleen metrin kokoisen, josta hän sitten leikkasi osuutta vastaavan viipaleen: 0,8 prosenttia, siis senttimetrin luokkaa. Väisänen totesi, että puolustusvoimien budjetista liikenisi taiteeseen oikein mainiosti. Yleisö hurrasi ja kuohui. Suuri osa tapahtuman poliittisesta merkityksestä kiteytyi tähän hetkeen.
Taideteoksena arvioituna tapahtuma onnistuneesti ravisteli yltään sen hyötyajattelun ja tulosvastuun pakkopaidan, johon poliitikot yrittävät väsymättä sitä pukea. Juuri tässä suhteessa tanssitun hymnin voikin katsoa nousseen keskeiseen, oikeastaan ratkaisevaan asemaan. Ministeriön julkilausuttuna tarkoituksena on tuottaa kansalaisille henkistä ja ruumiillista vapautta avaamalla julkinen ja jaettu tila täysin määräämättömälle ja tavoitteettomalle liikkeelle. Avantgarden historiasta taas muistetaan, että iskulauseella l’art pour l’art kieltäydyttiin antamasta taiteelle mitään yhteiskunnallista roolia: taiteen piti olla silkkaa hyödyttömyyttä, puhdasta tuhlausta, ja sellaisena sen piti pysyä immuunina itselleen haitallisten ehtojen läpitunkemalle poliittiselle arvonmääritykselle. Siksi tapahtuman merkittävin anti niin poliittisella kuin esteettisellä rintamalla saattoikin olla siinä, että se viljeli taiteilijoiden keskuuteen ammatillista luokkatietoisuutta ja samalla korosti tämän ammatin vapautta, tuottamattomuutta ja epätaloudellisuutta – toisin sanoen sen tuhlaavuutta.
Tuhlauksen politiikkaa
Liikkumisasiainministeriön voisi näin ollen sanoa osoittavan jo silkalla olemassaolollaan, että myös taidepolitiikassa olisi muistettava tuhlauksen perimmäinen olemus ja sen sananmukaisesti mittaamaton poliittinen potentiaali. Viime kädessä tuhlaus on kulutuksen ja siitä saatavan tuoton epäsymmetriaa ja niiden suhteiden ennakoimattomuutta. Päämäärärationaalisuuden ja tavoitteellisuuden hylätessään se tekee kaikki hyötylaskelmat tyhjiksi. Siksi se saattaa olla ainoa inhimillisen toiminnan muoto, joka edelleen kykenee asettumaan vapauden merkitsijäksi tässä ankean ankaruuden ja pakotetun niukkuuden kulttuurissamme. Ja tämähän on koko ministeriön olemassaolon tarkoitus. Tästä syystä tanssittu hymni oli paljon enemmän kuin pelkkä konventionaalinen rusetti, joka pistää kokouksen virallisen puolen pakettiin ja antaa lähtölaukauksen huolettomalle postpoliittiselle juhlinnalle. Koko tapahtuma asettui sen myötä tuhlauksen tähtimerkin alle.
Yllä esitetty tulkinta päätyy lopulta varsin yksinkertaiseen yhtälöön. Luokkatietoisuuteen heränneet taiteilijat eivät pyydä investoimaan itseensä, suuntaamaan rahavaroja itselleen, jotta heidän spekulaationsa voisivat sitten tuottaa kansantaloudellista lisäarvoa. Tästä he nimenomaan kieltäytyvät. Tarkemmin sanoen heidän luokkatietoisuutensa on nimenomaan tästä kieltäytymistä. Sen sijaan he vaativat itselleen rahaa voidakseen tuhlata. Eivät voidakseen tuhlata rahaa, vaan voidakseen tuhlata absoluuttisesti, kohteettomasti, rahan turvin. Tapahtuman kultivoima luokkatietoisuus on pohjimmiltaan tuhlauksen tietoisuutta.
Ehkä huippukokouksessa siis tehtiinkin taidepolitiikasta tuhlauksen politiikkaa ja ajettiin vapauttavan turhuuden asiaa. Ehkä tuhlauksen aika on edelleen vasta tulossa – tuhlauksen, joka ei tuhoa eikä törsää mitään tai mällää millään, koska hyötyajattelusta kieltäytyessään se alkaa työstää fysikaalista todellisuutta jonakin muuna kuin oman tuottavuutensa raaka-aineaittana. Ehkä tuhlaus on jopa ainoa vastalääke nykyään vallitsevalle niukkuuden ja ankaruuden ilmapiirille, joka sallii olemassaolon vain sille, mikä on jo olemassaolonsa tuhansin eri mittarein ja laskelmin oikeuttanut.
Taidepoliittinen huippukokous oli taidetta taiteen puolesta. Ehkä – ja tässä piilisi sen radikaalimpi potentiaali – se oli tämän lisäksi myös taidetta taiteen vuoksi.
