”Modernin edistys” on osoittautunut ”modenin valuksi”. Moderni ”räjähti käsiin”.
Taidekriitikon (ja taidetutkijan) ongelmana on se, ettei tiedä onko hänen taidemaalauksesta kirjoittamansa teksti taidetta vai ei, puhumattakaan, että hän osaisi sanoa, onko kyseinen teksti huonoa tai hyvää taidetta.
Nationalismista innostunut orjamoraalinen Suomen kansa vetäisi eduskuntavaalissa itse itselleen hirttonarun kaulaan. Edistys paljastui tässäkin tapauksessa taantumukseksi.
Suomi ollaan siirtämässä ”valkoisen vallan” arvokonservatiiviseen porvarivaltaan, ja köyhiltä revitään seuraavaksi nahka irti selästä.
Ettei vaan saataisi toimitusjohtaja-pääministerimme Sipilän johdolla Oy Suomi Ab:n ”uussuojeluskuntaa”, ikiomaa ”kolmen ässän Schutzstaffelia” (Sipilä-Soini-Stubb).
Ministeri Soinista on tulossa ”suomalais-nationalistisen SSS-Schutzstaffelin” maahanmuuttovastaisuus-Himmler”. Seuraava etninen puhditus pelottaa.
Punaista valtapeliä taas kerran panetellaan. Takaisinveto on nyt pahempi kuin lapuanliikkeen aikaan.
Valistuksen, hegeliläisen idealismin (nationalismi) ja modernin polku on kuljettu nyt loppuun.
Keskiaika edistyi muka uudeksi ajaksi (kuviteltu historian ylösnousu), kunigasvalta edistyi muka sivistyeeksi kansavallaksi ja nykydemokratiaksi, impressionismi edistyi muka abstraktiksi tyyliksi ja nykytaiteeksi (kuviteltu taiteen ylösnousu), mutta miksi kommunismi ei edistynyt sosialismiksi ja uudeksi ihmiseksi (kuviteltu yhteiskunnan ylösnousu), yksilöstä ei tullut autonomista olentoa vaan yhteikunnan tuottama aivoton tavara?
Uusimman korruptoituneen puolueeliitin tietotuotanto, teoriat ja valtapelit eivät meitä pelastaneet – päinvastoin. Vastaan tuli enstistä pahempi helvetti, vanhan porvarivallan korvasi entistä kapitalistisempi ja porvarillisempi valta.
Mikä moderni?
Mikä ihmeen ”edistyksen moderni idea”? Jaakko Lintisen kirjoitus ”Myrskyisä edistys” teoksessa Modernin ulottuvuuksia (1989) herättää monia kiperiä kysymyksiä valistuksesta.
Edistys ei vaurioitunut tai tuhoutunut myrskyssä, edistys oli alunperin iso erehdys, harha.
Lintinen kertoo, että ”Modernin ja modernisuuden käsitteet syntyivärt Pariisin bulevardeilla ja kahviloissa 1800-luvun alun vuosikymmeninä”.
”– – Moderni taide syntyi monta kymmentä vuotta modernin ideaa myöhemmin – – 1800-luvun lopulla ja teki jyrkän pesäeron aikaisempaan taiteeseen – – kohti taiteen autonomiaa” (Lintinen sivulla 5).
Arkkitehtuurissa tapahtunut uudistumiskehitys, klassismin tyylijäljittelustä luopuminen ja vapaamuotoiseen jugendtyyliin siirtyminen, edelsi Kandinskyn ja muiden varhaisten modernistien läpimurtoa.
Nyt keksittiin abstrakti ja ekspressiivinen ilmaisutapa. Se oli takaisku porvarillis-autoritääriselle näköiskuvalle. Näköiskuva yrittää kuitenkin paluuta sinnikkäästi.
Uuden ajan ja vapauden iskulauseeksi tuli ”moderni”.
Moderni arkkitehtuuri otti modernista taiteesta raaka-ainesta uudistettuun rakennukseen ja aluerakenteeseen (Bauhaus). Teollinen tavaratuotanto sovelsi abstaraktia ilmaisua kaikkeen (käyttöesineet, pakkaukset, interiöörit, design jne.). Maapallo täyttyi tavarasta.
Olin jo teini-iässä modernisti. Minua kiinnosti Saarikosken ja Baudelairen runous sekä kuvataide. Serkkuni mäkihyppääjä Markku Maatela (Mathlin) teki Helsingin seudulla abstrakateja maalauksia, ja kotitalomme ulkkokerroksessa asui ammattimainen taidemaalarimodernisti ja myöhemmin piirustuksenopettaja.
Arkkitehdin ammatin harjoittaminen ja valtapeliin osallistuminen herätti kuitenkin minussa myös ristiriitaisia tuntoja modernia kohtaan. Eniten kysymys siitä, miksi luonto ja ihminen kärsivät nykyaikana. Tajusin, että ympäristökriisin syntymisellä ja moderniuden idealla on selviä yhtymäkohtia.
Modernilla taiteella, varsinkin abstraktilla ekspressionismilla on minulle merkitystä ”itselleni olemisessa” ja heti samalla merkitys kuvan kasojan ”itselleen olemisessa”.
Modernistinen liike aiheuttaa koko ajan kirveleviä vastaliikkeitä.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen palasi kaipuu takaisin klassiseen järjestykseen (uusklassismi), 1930-luvun natsiliike pohjautui konservatiiviseen taidenäkemykseen ja toisen maailmansodan jälkeinen poptaide kosi modernismia vierastanutta kansaa ja iski näköiskuvalla abstraktia ekspressionismia päin naamaa.
Viimeksi Neuvostoliiton marxilaisen puoluejohdon valtariita ja NL:n romahdus loi tutkijoissa kuvitelman kapitalismin riemuvoitosta maailmanlaajuisesti. Tahallaan Kiinan unohtaen. Mutta taistelu jatkuu. Ukrainassa avataan uutta suuntaa yleiselle yhteiskuntakehitykselle.
Runokirjan Pahan kukkia kirjoittaja Charles Baudelaire istui 1800-luvun alussa keskellä kaupunkiväen vilinää kuunnellen, haistellen ja katsellen kaikkea ympärillä ja sisällään itsessään tapahtuvaa. Hän näki itsestään ja muista, että ”modernin sairaalloisuus” on heräämässä.
Baudelairen mukaan ”moderni” ja ”modernisuus” eivät luonnehtineet aikakauden erityisyyttä vaan eri aikakausien ihmisten erilaisia katoavia ideoita kauneudesta (sanottu mainittu teoksen ”Modernin ulottuvuuksia” sivulla 17).
Kaikki on katoavaista.
Lintinen kertoo, että ”taide puhuu nykyään vastaanottajilleen ilman yhteistä kaanonia, yhteistä ääntä”. Lintinen otsikoi ”Taideteorioista strategioihin”.
Sanakirjan mukaan sanalla ”kaanon” tarkoitetaan ”pyhien kirjojen kokoelemaa, kirkollista säännöstä, pyhimysluetteloa, kirkon liturgista runoelmaa, jäljittelyyn perustuvaa, ihanteellisten mittasuhteien säännöstöä ja tekotavan sääntöä.
Koska jokaisella yksilöllä on oma sisäinen ääni, joku yhteinen kaanoni hävittäisi sen.
”Luuletteko, että riittää kun kerran on uudistanut itsensä; se mikä on uutta on myös uudistettava” (Pablo Picasso sivulla 95 teoksessa Tie saavuttamattomaan, toimittanut Seppo Tähkiö, 1990).
Eksistentialismiin sisältyy ajatus uudistaa itseään uuden jälkeen uudella.
Myös Picassosta tuli kuitenkin ”viimeinen modernisti” (kuten myös esimerkiksi Kunderasta, Grassista, Aallosta, Pietilästä jne.). Hän uudisti taidettaan mutta ei osannut uudistaa itseään ihmisenä ”itselleen olemisessa”.
Victor Burgin on kirjoittanut artikkeliinsa ”Taideteorian loppu” (samannimisessä kirjassa vuodelta 1989): ”Kriitikoiden tunnistama kriisi ei suinkaan ollut taiteessa vaan kritiikissä” (ja tietysti samalla taiteen tutkimisessa, tämä lisäys on Jukka Paason) ja hän puhuu jatkossa ”teoreettisesta räjähdyksestä” (katso teoksen sivut 103–104).
”Mitä taide on”?
Minkään ”taideteorian idea” ei voi elää ikuisesti, kun kuvan katsojat uudistuvat ”itselleen olemisessa” yhtenään.
Georg Henrik von Wright arvioi kirjoituksessaan ”Edistyksen myytti” (kirjoitus on julkaistu teoksessa Minervan pöllö, painettu 1992) ”modernin edistyksen idean uutuutta ja vakuuttavaa voimaa”.
Kaikki uusi ei ole enää uutuutta, eikä varsinkaan vakuuttavaa.
Arkkitehtuuri kiinnostaa filosofeja (pientalosuunnittelijanakin toiminut Wittgenstein jne.), koska rakennusta koskevassa suunnitelmassa pitää yhdistellä saumattomaksi kokonaisuudeksi” kiistanalaisia ja ristiriitaisia asioita. Siinä joutuu tunnustamaan suunnittelijana nöyrästi, ettei pysty kaikkeen.
Toimiva kokonaisuus on ratkaisevaa rakennuksessa ja kaikessa elämässä, myös eksitentialistisessa ”itselleen olemisessa”.
Von Wrightin mukaan modenistinen arkkitehtuuri (katso funktionalismin teoria, ”mitä tai kenen tarkoitusta talo/alue palvelee osina ja kokonaisuutena”) tekee ongelmalliseksi itse modernisuuden idean (Tieto ja ymmärrys, 1999, sivulla 243).
Modernisuuden idea on ongelma.
Von Wrightin mukaan yleinen kehitys viittaa ”modernin aikauden loppuun”. ”Edistys” on hänen mukaansa myytti.
Moderni aikakausi, moderni taide ja moderni edistys ovat yhtä ja samaa ilmötä.
”Nykyarkkitehtuurin ideakaan” ei elä ikuisesti. Arkkitehtuurin teoria on jo räjähtänyt kappaleiksi. Uusia rakennustyylejä on äärettömästi.
”Mustassa valussa” näkyy modenin loppu.
Modernin loppu
Vladimir Tatlinin teoksessa kolmannen internationaalin muistomerkiksi näkyy hegeliläinen asteittain yhä korekeammalletasolle kiipeävä edistys, haave kuvitelma ihmisjärjen kyvyistä ottaa maailma haltuun ja hallintaan. Historiaa myöten.
Sama ajatus, spiraalimainen nousu ylös taivaisiin luotiin jo jugendin aikana, ennen Tatlinia (vastaava nousupienoismalli on myös alle metrin korkuinen).
Häviäjäksi tuli moderni.
Vaikka mustan neliön Malevitš voitti hänen ja Tatlinin välisen tappelun kadulla gallerian edustalla, häviäjäksi tuli lopulta itse moderni.
”Mustan valun” hengessä tekemäni teos kuvaa ”tatlinismin” vastaista ajattelua. Siinä nousuyritys synnyttää romahdukseen, ”sekasorron internationaalin”.
Sunnittelu ei johda uuteen parempaan maailmaan. Niin sanottu ”rehellinen arkkitehtuuri” (materiaali, muoto jne.) on epärehellistä.
Käytännön arkkitehtuuri on ollut aina valtapeliä.
Modernin arkkitehtuurin pääidea oli se, että luova arkkitehtitaiteilija (maestro, nero) pystyy kohottamaan yleistä kehitystä kohti uutta korkeampaa tasoa.
Nyt kun tiedämme, että tietovalta ja edistys on myytti, myös moderni arkkitehtuuri on myytti.
Pallo on hukassa myös arkkitehdeilla. Tämä näkyy siinäkin, kun arkkitehtuurissa on siirrytty viimeksi ”cad-muotoleikkiin” ja ”kansan itsesuunnitteluun”.
Modernin arkkitehtuuriteorian hajottanut postmoderni arkkitehtuuri käänsi kaiken ympäri. Vastakohtaisuuteen sisältyi ajatus ”enemmän ei ole vähemmän” (siis ”enemmän on vielä enemmän”, vertaa modernisti Mies van der Rohe: ”vähemmän on enemmän”).
Postmodernisti Robert Venturin ideologiassa (Moninaisuus ja ristiriitaisuus arkkitehtuurissa 2006, alkuperäisteos 1966) vaihteleva italialainen katutilaihanne korvasi modernisti le Corbusierin ihanteen ”korkealla auringon valossa hohtavan kreikkalaisen temppelin” (Ateenan Agropoliskukkula).
Valkoisen klassistisen korittilaispilarin ja rohelaisen teräspalkin ja lasilevyn yhteen kytkemisen ”puhe” pysyy arvoituksena.
Modernisteilla on myös paljon väärinkäsityksiä, esimerkiksi se, että kreikalaiset temppelit olivat alunperin puisia ja värikkäästi maalattuja. Kuvitelma antiikin valkoisuudesta (funkkis) on myytti.
Kansa ei kaipaa enää arkkitehtipalveluja. Suosituimpia 2000-luvun alun ”kansantyylejä” kuvaa ajatus ”mä itte” (suunnittelijana ja arkkitehtina) ja ”paksu lompakko”, tavallisen duunarin pyrkimys ”aateloitua klassismia kimaltelevalla omakotitalolla uusporvaristoksi ja -eliitiksi”.
Tämänhetkiset asumisen krääsäinteriöörit ja superkalliit omakotitalot kuvavat hyvin nykyihmisten irrallisuutta ja itsekkyyttä.
Taas kerran ollaan menossa kantapään kautta.
Tolstoi ajattelijana
Arvioidessaan filosofina Leo Tolstoita ajattelijana (1828-1910) kirjassa Tieto ja ymmärrys (1999, von Wright on otsikoinut artikkelinsa ”Tolstoi ajattelijana”, teksti sivulta 391 eteenpäin) von Wright kuvaa ensin yhteyksiä ja taustoja ja sen jälkeen Tolstoin suhdetta historiaan, taiteeseen, Shakespearen elämännäkemykseen ja uskontoon.
Aiheet liittyvät inhimillisen elämän perimmäisiin kysymyksiin.
Sivulla 423 on otsikko ”Tolstoi ja taide” sekä alaotsikko ”Mitä taide on?” (Tolstoilta on ilmestynyt 1897 teos ”Mitä taide on?”).
Realistista tyyliä edustanut kirjailija Tolstoi vertaa taidetta kieleen. Von Wright sanoo sivulla 425 Tolstoin tekstiä lainaten, että ” – – on meidän – – lakattava näkemästä taiteessa nautinnon väline ja opittava pitämään sitä yhtenä ihmiselämän perusehtona”.
Mitähän rahan arvoisia kulttuurituotantoja suunnittelevat eliitin valtapelurit ajattelevat ajatuksesta taiteesta ”ihmiselämän perusehtona”?
Von Wright sanoo itse manitun kohdan jälkeen, että Tolstoi ”korostaa, että taide kuten kieli, on välikappale” ja edelleen: ”taideteoksen arvo on suhteellinen sen asian arvoon, minkä taideteos tarkastajalle antaa” ja että taideteoksen anti riippuu käsityksestä, joka meillä on ”hyvästä ja pahasta ja yleensä olemassaolomme ”tarkoituksesta – –”.
”Itselleen olemista” korostava eksistentiallistikin hyväksyy tämän.
Perimmästen universaalien kysymysten äärelle pyrkiminen ja niiden äärellä pysytteleminen on tärkeintä arjen elämässä ja luovassa työskentelyssä.
Tolstoin isoimmat kysymykset, joihin hän yritti vastata, liittyivät esimerkiksi uskontoon.
Tänä päivänä vastaavat kysymykset voivat liittyä esimerkiksi vapaana yksilönä ”itsellen olemista” vihaavaan yhteikunnalliseen valtaeliittiin ja työntekijän työpaikan sairaaseen organisaatiovaltaan sitoutumista.
Paskayhteiskuntaan ja halpahintaiseen ”turuntautiseen” työpaikkaorganisaatioon ei pidä kenenkään sitoutua.
Taiteellisen kuvan arvo mitataan kuvan katsojassa, siinä, että kuva koskettaa katsojan ”olemassaoloa itselleen”.
Siinä on samalla kyse paljon enemmästä kuin esteettisestä taidenautinnosta tai viihteestä.
Taide ei ole myöskään boheemielämää varten.
Taide haisee nykyisin aivan liikaa viihteelle ja rahalle. Tuota sisäistä tyhjiötä täydentää valtakunnallisten uutisten fragmenttitietotulva ja kansan kusettaminen propagandalla.
Minua ei kiinnosta yksittäiset ”tietomuruset” vaan kokonaisuudet vapaana yksilönä olemisen kannalta.
Kansainvälisen kapitalismin rahavalta-aalto puskee nyt pintaan ihmiskunnan kohtaloa. Yksilö keskellä nykyistä tavaratulvaa on vieraantunut, ”itselleen olematon”, pala mössöä möykyssä.
Pankkien rahoittamien ja palatseina kimaltelevien kauppakeskusten ostajilla on merkitystä yhteiskunnalliselle vallalle ainoastaan tavaroiden ostajina eli kuluttajina.
Kapitalistisen rahavallan maailmanjärjestelmä kiillottaa samaan aikaan arvopapereita ja supertaiteeksi kohotettavia taideteoksia ”taidekultaharkkoja” aina vain kalliimmiksi.
Automarkettien kuluttajamassa ei tajua sitä, että maailma voi vaihtua hetkessä Pietarin natsipiirityksen kaltaiseksi siviilielämähelvetiksi.
Taiteen syvin merkitys katsojalle ja lukijalle on päättymässä koska taitaiteeseen suhtaudutaan kuin rahan arvoiseen tavaraan.
Kansallisvaltioiden maailmanlaajuinen ”kädestä suuhun eläminen”, alati kasvava velanotto, ja muu riippuvuus globaalista rahavallasta, viimeistelee nationalististen valitoiden lopun.
Kansallisvaltioton olotila on jo, kiitos eeuun.
Esimerkiksi Euroopan unioni (kansantaloudellisten rahapelien yhteen liittyminen), kansainvälisten rahavaltapelien takia, ei pysty haastamaan New Yorkin kaltaisten metropolien pilvenpiirtäjissä majailevaa ylikansallista rahavaltaa.
Enää ei ole mitään väliä, kuka voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden. Suomelle riittää siinä perinteinen euroviisusija (viimeiseksi jääminen).
Missikisat todistavat kulttuurisesta nationalismista ja samalla lännen rasismista. Vaalea valkoinen nainen edustaa lännen herrakansa-arjalaisuutta.
Missikisat tulee kieltää ihmisoikeuksia polkevina.
EU on tuossa globaalissa kädenväännössä pikkutekijä, koska unionilta puuttuu kyky ymmärtää talouselämän perimmäsiä ilmiöitä.
Guggenheimit, kulttuuripääkaupunkiprojektit, aineettomat kulttuurituotannot ja taideteosten hinnan kohottamiset eivät pelasta nationalistista valtiota rahakriisissä.
Yhteiskunnallisen valtaeliitin hirsipuuhun nostama luonto ja ihmisyksilö on nyt suuremmassa hädässä kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä taide on?
Von Wright kertoo, että Leo Tolstoin kirjassa Mitä taide on sanotaan, että taideteoksen tulee
”ilmaista uusi itsenäisesti ajateltu aate, jolla on merkitystä ihmiskunnalle – – niin selvästi, että kaikki voivat sen ymmärtää” (sisällön, muodon ja rehellisyyden kolme vaatimusta, sivu 427).
Von Wright kertoo sivulla 426, että Tolstoin mielestä ”nykyaikainen taide on rappeutumisilmiö”.
Mitä kaikkea Tolstoi siinä ajatteli? Puhetta ”nykyaikaisesta taiteesta” on tarkasteltava tsaarinajan venäläisen kulttuurin pohjalta, jossa uskonnolla oli keskeinen sija. Tolstoi oli kreivilliseen sukuun syntynyt ja kasvanut aristokraatti.
Ilmaisulla ”nykyaikainen taide” hän viittaa luultavasti valistuksen ja edistysuskon synnyttämään ”klassiseen moderniin” ja 1800-luvun lopun pyrkimyksiin uudistaavanhaa autoritääristä taidekäsitystä (kuva- ja sanataide).
Von Wright olettaa, että Tolstoi olisi pitänyt myös nykyajan modernistista taidetta mädännäisyytenä.
Itse oletan, että Tolstoi olisi pitänyt ainakin nykyistä yleistä kehitystä ”orvanpyöräkulttuuria” tuhoon tuomittuna.
Taidetutkijoiden ja -kriitikoiden maailma alkaa kohista joka kerta, kun yhteiskunta muuttuu, sillä se pakottaa heidät tarkistamaan omia ”varmoja käsityksiä ja totuuksia taiteesta”.
1980-luvun lopulla yhteiskunnallisen muutoksen merkit olivat kapitalistinen uusliberalismi, postmoderni taide ja arkkitehtuuri sekä Neuvostoliiton kommunistisen puoluevallan romahdus.
Kirjoitukseni alussa siteeraamani teokset sijoittuvat manittuun kriisiajanjaksoon, 1980-luvun lopulle.
Nyt 2015 kaikkea on tarkasteltava kokonaan uudelta pohjalta. Huomionarvoisinta on nyt ”oleminen itselle”.
Minä päätin ja onnistuin olemaan sitoutumatta paskamaiseen yhteiskuntaan ja turuntautiseen ”joustavaan menettelyyn”.
Mukamas ”kaikkea hyvää tehtiin”.
Joku arkkitehti kirjoitti tästä aiheesta osuvan kirjoituksen. Hän ihmettelis sitä, miksei arkkitehdeille opeteta jo yliopistoissa edistyksen ja modernin myyttiin liimattua raakaa valtapeliä, johon arkkitehti törmää ennemmin tai myöhemmin suunnittelutyössään.
Olemassaolo on valua ja ”olemista itselleen”.
Elämä ei saa olla kaiken selittämistä, kaiken väittämistä, kaiken todistamista ja kaiken tietämistä.
”Tajunta ja todellisuus” pysyy ikuisesti avoimena puheenaiheena.
Kristillisen opin mukaan (Uusi Testamentti) maailma selittyy yhden ainoan oikean ajattelutavan ja siihen sisältyvän ”yliaistillisen tietoisuuden ja totuuden” sekä Kristuksen sanan pohjalta. Yksi ainoa oikea ”tie ja totuus” on vaarallista kuvittelua.
Yhteisöllisesti organisoitunut uskonharjoitus on pirstaloitunut lukemattomiin erilaisiin, usein täysin vastakkaisiin kristillisten yhteisöjen suuntauksiin.
Välimatka esimerkiksi läntisen protestanttisen uskonviisauden (kulttuuri ja myytit-1) ääreltä itäisen tunteellisen ortodoksisen liturgian pehmeyhteen (kulttuuri ja myytit-2) on todella pitkä.
Vapaana yksilönä ”oleminen itselleen” ei ole uskonasia lainkaan.
Miksi nuppimme on tungettu suppilomainen putki mikä kapenee siinä edetessä kapenemistaan ennen putken päässä tapahtuvaa putomista tyhjyyteen?
Miksi sitoutuisin yhteen paikkaan (genius loci), vaikka ympärilläni on miljoonia paikkoja joihin olen jo rakastunut? Minulla on ikävä niihin kaikkiin yhtä paljon.
Miksi pitäisin yhtä ihmistä ”yhtenä ainoana oikeana minulle”, vaikka maapallo on täynnä ihmisiä, joiden seuraan voin liittyä minä hetkenä tahansa hyvässä ja pahassa?
Böhmerwaldin paratiisissakin minua odottaa joukko tikittäviä sydämiä.
Kirkkoisä Augustinus sovelsi vallanhimossaan (maallisen ja hengellisen vallan liitossa) antiikin filosofiaa (Platonin ideaoppia) orjamoraalisen uskonelämän ujuttamiseksi massoille. Raamatun uskontarina ja filosofin rationaalinen ajattelutyö valettiin yhteen.
Kreikan filosofit erehtyivät ”yhden toden ja tosiasian viisasteluun” ja sitä seurasi pitkään sama traditio.
Filosofit kuvittelivat, että ihmisen on mahdollista rakentaa ajattelutyöllä ”lopullinen viisaus”, yksi ainoa totuusjärjestelmä, mikä avaa eteemme yhden lopullisen vastauksen olemisesta ja kaikesta.
Käytännön elämä johti kuitenkin kilpailutilanteeseen lukemattomien erilaisten ajattelusuuntausten välille.
Yksi hajosi miljooniksi. Filosofiasta tuli turhanpöiväistä ja hyödytöntä hölynpölyä.
Siis ajatellaan, ei filosofoida enää.
Ajattelu on nöyrää maailmalle antautumista ja olemisen kuuntelua (Heidegger). Filosofia on epäonnistumaan tuomittu iljettävä yritys ottaa maailmassaolo haltuun ja kohota valtaan johtamaan massaa.
Arkkitehdin pitää omaksua eri olosuhteissa, tilanteissa, paikoissa ja kulttuureissa jatkuvasti uusia tapoja yhdistellä monimutkaisia asioita kokonaisuudeksi. Epäonnistumisenkin uhalla.
”Tyylejä” voi luoda äärettömän määrän. ”Moderni arkkitehtuuri” on loppuun kaluttu luu.
Rakennusta suunnittelevalla arkkitehdillä ei saa olla taipumusta yhteen ainoaan ”minulle sopivaan” tarkastelukulmaan.
Arkkitehtuurin tekeminen ja vapaan taiteen työstäminen ovat kaksi eri asiaa.
Myös yhteiskuntasopimuksia voi tehdä miljoonalla eri tavalla ja niitä voi soveltaa miljoonilla tavoilla käytäntöön.
”Totuuksia” on aina ja kaikissa ilmiöissä ääretön määrä.
Se joka erehtyy todistelemaan yhtä totuutta tekee tekee sen omasta vallanhimosta (Nietzschen ajatus ”tieto on valtaa”, tieto ja valta ovat toistensa edellytyksiä).
Politiikka on kansan kusettamista ”mukamastietämisellä ja -hallitulla”.
”Musta valu” huutaa: nykyinen kulttuuri on kaiken ”valumista”.
Eikä järjen käyttö pysty pysäyttämään käynnissä olevaa valua.
Heittäytykäämme ajatteluun ilman valtaannousupyrkimyksiä, tehkäämme taidetta ja olkaamme vapaita ”olemaan itsellemme”.
Valtapoliitikon kautta oleminen on yksilön kuolema.
Ollaan siis ilman tiedon hankintaa, varmuuden tunnetta ja valtapelien hurmosta.
”Valkoinen ja punainen valu” on nyt ainoa toivomme.
Kukoistakoon vapaiden yksilöiden ”itselleen oleminen” ja sosialistiset yhteisöt!
Taidevarkaan valu
Kun ”tieto on valtaa” -massavaltapelien sijasta korostetaan yksilön vapautta ikiomaan ainutkertaiseen maailmaansa ”vapaan taiteen” päärooliin kohoaa kuvan katsoja ja tekstin lukija, ei maestrot,
ei maalauksen tekijä ja fiktiivisen romaanin kirjoittaja.
Katsojan ja lukijan merkityksen korostamista palvelee terävimmin eksistentialistinen ajattelu. Siinä kirjakappias ymärtää antaa asiakkalle runokirja ilmaiseksi jos ollakin ei ole varaa ostaa kyseistä kirjaa.
Ihmiset ajattelevat kuitenkin yleisesti, että taiteessa on tärkeintä taideteoksen luonut ja työstänyt taiteilijapersoona.
Tämän ajattelutavan taustalla on autoritäärisen nyky-yhteiskunnan porvarliset arvot. Yhteiskunnallinen valta opettaa vapaita yksilöitä kumartamaan yhteiskunnan eliittiä ja sen valtaa ruokkivaa ”massatahtoa”.
Lopputulos on ihminen, joka ei osaa nähdä omilla silmillä vaan katsoo kaikkea muiden kautta ja menettää koko yksilöllisen autonomiansa.
Siinä epävapaiksi muuttunet yksilöt alkavat pitää taiteena valtaeliitin kansalle tyrkyttämä vaarattomia viihteellisisä yksinkertaisia ”taidemalleja” eksistentialististen ”itselleen olemista” tukevien ”hankalien” henkisiä ponnistuksia vaativen monimerkityksellisten taideteosten sijasta.
Eksistentiaalinen taide
Taidehistoroitsija Amy Dempseyn teoksessa Moderni taide (2008, ensimmäinen painos 2003) on kappale ”Eksistentiaalinen taide” (sivulta 176-).
Dempsey kertoo, että kirjalija Jean Genet kirjoitti 1958, että ”Kauneus ei voi lähteä mistään muualta kuin siitä haavasta, jota jokainen ihminen kantaa sisässään – – Giacomettin taide pyrkii nähdäkseni paljastamaan tämän salaisen haavan jokaisessa olennossa…”.
Antoni Giacomettinin veistoksissa tikkumaiseksi kutistnut ihminen vakuttaa hyvin alastomalta ja hauraalta.
Dempsey keroo, että myös Jean-Paul Sartre on kirjoittanut Giacomettista (Luetteloessee ”Etsimässä absluuttista”, 1948).
Dempsyn mukaan ”taideteosten eksistentiaalisuus ei lähde tyylistä vaan tunnelmasta, ajatuksesta” (sanottu sivulla 176).
Toisen maailmansodan järkyttävät massailmiöt nostivat pintaan maailmassa olemisen yksilönä. Eksistentialistisesti ajatellen ihminen on maailmassa yksin mutta hautoo sisällään myös toivoa.
Dada
Demseyn teoksessa kerrotaan, että taiteilijoiden ja kirjailijoiden kapinaliike ”dada” (1916-1923) syntyi ”ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen nuorten taiteilijoiden liittyessä yhteen ilmaisemaan suuttumustaan sotaa kohtaan. Sodan lisääntyvät kauhut osoittivat heidän mielestään kaikki perinteiset arvot epäonnistuneiksi ja kaksinaamaisiksi.
Heidän hyökkäyksensä kohteena oli vallitsevan poliittisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän lisäksi myös vaikiintunut taidejärjestelmä, joka porvarillisessa yhteiskunnassa kuului samalle puolelle uskottavuutensa menettäneen vallitsevan yhteiskunnallis-poliittisen tilanteen kanssa.
Dadaistit uskoivat, että yhteiskunnan ainoa toivo oli tuhota järjelle ja logiikalle perustuvat järjestelmät ja korvata ne sellaisilla, jotka perustuivat anarkiaan, alkuvoimaisuuteen ja järjettömyyteen”.
1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla vaikutti dadan jatkotarina, ”uusdada”-niminen kokeilevien nuorten taiteilijoiden ryhmä.
Kapinaliikkeen itsestään käyttämä sana ”dada” keksittiin humoristisesti umpimähkään avattua sanakirjaa käyttäen.
Marcel Duchamp (1887–1968) on ehkä kuuluin dadaistitaiteilija ja taideteoreetikko (ollen samalla myös surrealistinen).
Taide ei merkinnyt hänelle suurempaa arvoa kuin muukaan ihmisen aikaansaannos.
Duchamp nosti valmisesineenkin taideluomuksen asemaan.
Duchamp kyseenalaisti taiteilijapersoonan nimikirjoituksen merkityksen taideteosta arvioitaessa (M. Durchamp 1917 (ja 1963, taideteos nimeltä ”suihkukaivo” on valmisesine, pisulaari nimikirjoituksella ”R. Mutt”). Valmisesineistä on kuitenkin haettu visuaalista kauneutta vaikka Duchamp nimenomaan varotti katselemasta niitä värien ja muotojen sommitelmina.
Duchamp ajatteli, että myös teoksen katsoja osallistuu taiteen luomiseen yhtä lailla kuin taiteilijapersoona. Durchamp mursi ajattelun perinteisiä rajoja ja vapautti ihmisen uudenlaisiin luoviin ajattelu- ja työskentelytapoihin.
Tieto taide valta
Ihmisen luoma ”vapaa taide” on ihmisen harjoittaman ”tieto on valtaa” -periaatteeseen perustuvan ”tieteellisen tietotuotannon” vastakohta.
Koska yhteiskunnallista valtaa käyttävä rahavalta ja poliittinen valta pyrkii saamaan kansan massana hallintaansa, se on ottanut päätyökalukseen tiedon tuottamiseen perustuvan koneen.
Viimeksi se on pyrkinyt kaappaamaan valtapelivälineekseen myös ”vapaan taiteen”. Kyseinen ilmiö uhkaa vapaiden ksilöiden eksitentialistista ”itselleen olemista” kosorstavaa taidekäsitystä ja -periaatetta.
”Taide on valtaa” -liike kummittelee nyt ”tieto on valtaa” -taidevarasta vastaan.
Näin perseestä oleva yhteiskunta on ollut kuollut yhteiskunta jo kauan sitten.
Taidevarkaamme tunnetaan pahaiten paskamaisista teoistaan.
Turun kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 huonoon maineseen itsensä kännännyt ”Turun tauti”-eliitti pyrki käyttämään ”vapaata taidetta” keinona ruokkia ”pahaa ja rumaa Turkua” kaikille ja kaikkialle ”hyvänä ja kauniina paikkana”.
Eteläpohjalaisen Seinäjoen sairaalan tauluriidassa (taiteilija Soile Yli-Mäyryn abstrakti henkilökuva valtapelaaja Jukka Vihriälästä) keskustalainen maakuntalehti Ilkka teki ”vapaasta taiteesta” perussuomalaishenkisen valtapelin, jossa moderni taide todettiin kansan (äänestäjien) taidekäsityksen vastaiseksi ja rahallisesti arvottomana kansalaisten sosiaaiturvaa vaarantavaksi. Kyseistä kuvapeliäpunnitaan parhallaan oikeuslaitoksen vaakakupissa.
Suomalaista mediadiktatuuria ja moraalis-tiedollista propagandaa harjoittava mamme uusin valtapuolue nimeltä ”Helsingin Sanomat” tukee tällä hetkellä innokkaasti Guggenheim-taidetalon rakentamista Helsinkiin kahdesta pääsyystä johtuen.
Siinä taiteesta tulee tehdä kansainvälisen rahapelin väline (vrt. New Yorkin plvenpiirtäjäpörssi) ja toiseksi Helsingistä tulee tarjota suomalais-nationalistisena pääkaupunkina maapallolle kuva kultaharkkoakin kimltelevampi kuva turistikohteenaja asuinpaikkana.
Koska ”vapaassa taiteessa” on tärkeintä kuvan katsoja ja sanan lukija, on sanottava ei rationaaliselle ”tieto on valtaa” -pelille ja kyllä vapaalle luovuudelle.
Koska eliitti tähtää tällä hetkellä eksitentiaistisen taidekäsityksen hävittämiseen yhteiskunnallisesti vaarallisena ilmiönä vapaiden yksilöiden ja taiteilijoiden on julistettava sota eliittiä vastaan käyttäen aseena ”taide on valtaa” -ajattelua.
Koska vapaat ”itselleen olemisen” yksilöt ja eliitin talotusnuorassa tuotettu ja kurjistettu orjamoraalinen kansanmassa ovat vastakohtia, valinnanvapaudessa on vain yksi oikea vaihtoehto:
Vapaa eksistentialistinen yksilö ja uussosialistinen yhteisö.
Vapaiden yksilöiden uudelle sosialistiset yhteisölle Karl Marx ei ole kommunistis-yhteisknnallisen massadiktatuurin rakentaja vaan vapaan yksilön puolustaja, joka huolestui sitä, että ihminen ei tunne nykyisessä teollisen tavaratulvan yhteiskunnassa itseään onnelliseksi (tavarafetismi ja vieraantuminen).
Uussosialistiset yhteisömme ajattelevat kuten Simone de Beauvoir on sanonut (Beauvoir, Onko Sade poltettava, suomennos 2007, kappaleessa ”Kirjallisuus ja metafysikka” ):
”Hän (lukija, lisäys J.Paaso) on liikuttunut – – ennen kuin muodostaa omat, henkilökohtaiset arvostelmansa kenekään sanelematta hänelle, mitä ajatella – – hän (kirjailija, lisäys J.Paaso) pysyy näkymättömänä”.
Mikä miksi, millaista taidetta?
Taiteesta on syytä kysyä kolme seuraavaa ksymystä: mikä taide, miksi taidetta ja millaista taidetta?
Mitä taide on?
Taiteen alkuperää itse itselleni selvitääkseni olen palannut välillä kokeellisesti perinteisen käsityöhön ja taidetekemiseen.
Vilkaisen samalla välillä Johanne Itten ajatteluun persuvaa teosta Värit taiteessa (2004) sekä Turussa ja Kauhavalla kirjotamiani taidetta käsitteleviä omakustanteitani.
Esimerkiksi José M. Parramónin kirjassa Öljyvärimaalauksen kirja, 2005) on kuvattu öljyvärein malatun merimaiseman pernteinen maalaaminen monessa eri vaiheessa (sivu 174-). Vimeisen (kuudennen) vaiheen kohdalla Parramon kehottaa pysähtymään tarkkailemaan meren liikettä ja aaltojen murtumista,
jotta kuvan tekijä osaisi kuvata mahdollisimman totuudenmukaisesti aallot ja kallioiden vaahdon.
Kyseinen ajattelu- ja työskentelytapa ei innosta monsta syystä johtun minua.
Parramon porvarillisten neuvojen mukaan toimiessani törmään täysin vastakkaisiin pohdintoihin.
Esimerkiksi, että minulle ei ole tärkeää luoda ”aidon näköistä merimaisemaa”. Näköiskuvien sijasta teen itseilmaisullisia abstrakteja ”maalauksia, veistoksia, romuläjiä ja hölynpölyjä”. Ihan sen mukaan miltä minusta kulloinkin maailmasaolossa tuntuu. Mustaa valua myöten.
Olen rakastanut aina paksuompakkoisen porvarin hirviömisen kesämökin takaa löytyviä kaatopaikkoja ja romuläjiä.
Hitaasti kuivuvilla öljyvärillä maalaamisen sijasta käytän tavallisesti vesiliukoista punamultaa ja nopeasti kuivuvaa akryyliä ja maalaan teokseni ensimmäisellä kerrallaa valmiksi alusta lopuun. Samalla varon maalaamsata monien siveltimenvetojani päälle koska se hävittäisi jo löytämääni.
Olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että taiteessa voi työskennellä tuhansilla eri tavoilla.
Jokaiselle vapaalle yksilölle löytyy täysin oma luova ajattelu- ja toimintatapa.
Olen jo perustanut tässä mielessä ajatukisissani Kauhavalle uudentyyppisen ”kaikenkansan taidekoulun”. ”Kouluni epäopetusohjelman” pääajatus on esineen löytäminen, sattuma ja valuminen (valu).
Tidekouluni nimi on ”Faktory”.
Taideteos on minulle ”itselleni olemiseen” sisältyvä elämys- ja ajatteluhaste.
En ole ”kamera”, mikä nappaa kuvia ”näkyvästä todellisuudesta”. Sitähän ei ei ole edes olemassa.
Miksi taidetta?
Taide on vapaan yksilön, ei orjamoraalisen yhteisön intressiä palvelva ilmiö ja asia.
Taiteen tärkein tehtävä on toimia yksilön maailmassa itselleen vapaana olemisen ”hengityslaitteena”.
Taiteen tehtävä ei ole tomia yhteiskunnallis-poliittisen vallan ja rahavallan työkaluna.
Millaista taidetta?
Esineellisen näköiskuvan toivotaa tavallisesti olevan mallinsa näköinen (ihminen, maisema jne.).
Epäesineellisyydestä pulppuava Itseilmaisullinen abstrakti maalaus on tuon kuvan vastakohta.
Abstrakti maalaus kertoo kuvan tekijästä ja tekee kuvaa katsvasta ”itselleen omista” elävästä orjamoraalittomasta vapaasta yksilöstä taidemaailman kuninkaan.
Modrni CAD-konearkkitehtuuri on kuristamassa hermeneutista arkkitehtuuria hengiltä.
Järkiperäiseen matematiikkaan (geometriaan) perustuvan fraktaaliajattelun pohjalta on mahdolllista pohtia puolestaan sitä mistä taiteessa on perimmältään kysymys.
Fraktaaliajattelun pohjalta on laadittu ohjelmoidun tietokonegrafiikan avulla myös ”taideteoksia”. Yhdistelemällä fraktaalikuvioiden toistuvuutta laajaan värimaailmaan saa aikaan vaikuttavan näköisiä värillisi grafiikkavedoksia.
Niissä ei ole kuitenaan kyse samasta asiasta kuin on ihmisen tekemä taide.
Fraktaalitaide on on päinvastoin kuin ”hermeneuttinen olemistaide” kuolleena syntynyt.
Taide ja oleminen
”Oleminen” on evoluutiokehityksen myötä syntyneen ihmislajin ominaisuus, sitävastoin tietuotuotantoon ja tekniikkaan perustuva kone on ”olematon”.
Ihmisenä ”itselleen olemisessa” tehty kuva ja järkiperäisessä koneolemattomuudessa tehty kuva ovat vastakohtia. Samalla tavalla ovat vastakohtia myös esimerkiksi taide ja tiede.
Sen jälkeen kun taiteesta on tullut valtaa tieto ei ole enää valtaa.
Itseilmaisullinen abstraktis-ekspressiivinen kuvataide syntyy ”itselleen olemisesta” ja avaa ”itselleen olemista” hengittävälle taidekuvan katsojalle omaan ”olemiskokemukseensa” uusia ”olemismaisemia”.
Epäitseilmaisullinen konekuva on ”olemattoman kappaleen kuollut eloton kuvio”.
Ihmisen ja liikkumiskoneen (auton) välisessä suhteessa niin sanottu ”liikenneympäristö” toimii häiriöttä ennalta ohjelmoidun pakottamisen varassa (liikennemerkit jne.). Sitävastin ”liikkumismiljöössä” syntyvien häiriöiden taustalla on hermeneuttinen ihminen.
Joka suhteessa täydellistä liikennemiljöötä ei voi rakentaa koskaan hermeneuttisen ihmisen takia.
Hermenetisen ihmisen ja datakoneen välistä ei voi tulla ”tietoyhteiskuntaakaan”.
Mikään kone ei pelasta ihmistä eikä kuvitteelis-nationalistista valtiota.
”Konetaikaan” uskominen on erehdys. ”Konhulluutena” se työntää koneisiin rakastuneet yksilöt muille vaarallisina mielisairaalan portille.
Ihminen ja kone ovat vastakohtia.
Ihminen ei ole kone.
Ihminen on luonut koneen, ei päinvastoin.
Ja konevuorovaikutuksessakin ”itselleen oleva” ihminen käyttää olematonta konetta, ei päinvastoin.
