Kulttuurivihkojen yksimiehinen ja –mielinen raati on jälleen valinnut edellisen vuoden parhaat ensi-iltaelokuvat. Esittelyssä vuoden 2011 kaksikymmentä laadukkainta teosta.
1. Vuosi elämästä (Another Year, Iso-Britannia 2010)
Mike Leigh´n erinomaisessa draamaelokuvassa seurataan onnellisesti naimisissa olevan keski-ikäisen pariskunnan Tomin (Jim Broadbent) ja Gerrin (Ruth Sheen) elämää yhden vuoden ajalta.
Ei ole liioiteltua sanoa, että Leigh on uutuudellaan onnistunut kuvaamaan keskiluokkaisen arjen draamaa ja moninaisia ihmissuhteita vähintään yhtä kattavasti kuin konsanaan Éric Rohmer 1990-luvulla valmistuneessa vuodenaika –sarjassaan neljällä elokuvalla. Ohjaajalle leimallisen näyttelijävetoisen ja dialogiin nojautuvan elokuvan hienoimman roolityön tekee Lesley Manville miehenkipeänä ja tissuttelevana Gerrin työtoverina.
2. Nader ja Simin: ero (Jodaeiye Nader az Simin, Iran 2011)
Iranilaisen Asghar Farhadin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa avioliittokuvauksessa pitkään yhdessä olleet nelikymppiset Nader ja Simin (Peyman Moadi ja Leila Hatami) päättävät erota, mutta ratkaisulla on kauaskantoiset seuraukset tuttujen ja tuntemattomien elämään.
Psykologisesti tarkkanäköisessä elokuvassaan Farhadi ei syyttele ketään eikä moralisoi henkilöhahmojensa valintoja. Hän käsittelee kysymyksiä uskonnosta, kunniasta, perheestä ja sukupuolten rooleista islamilaisen yhteiskunnan puitteissa pohjimmiltaan yleismaailmallisella tavalla.
Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon viime keväänä voittanut elokuva kohosi yllättäen erääksi vuoden 2011 suurimmista arvostelumenestyksistä.
3. Melancholia (Tanska/Ruotsi/Ranska 2011)
Tinkimätön elokuvantekijä Lars von Trier kohahdutti jälleen. Tällä kertaa ei niinkään uusimmalla elokuvallaan – vaikka se onkin parhaimmillaan henkeäsalpaavaa katsottavaa – vaan varomattomilla natsilausunnoillaan Cannesin festivaaleilla. Siellä joku fiksu toimittaja innostui kyselemään aiheesta, koska von Trier on käyttänyt elokuvassaan Wagnerin musiikkia.
Vahvasti symbolinen Melancholia on kaiken kohun takana eräs ohjaajansa hienoimpia teoksia. Sen tarinassa nuoren morsiamen (Cannesissa palkittu Kirsten Dunst) ahdistus yhdistyy maailmanlopun pelkoon salaperäisen planeetan lähestyessä Maata. Elokuvassa von Trier hyödyntää klassisen musiikin ja maalaustaiteen historian tuntemustaan luovalla tavalla.
4. Midnight in Paris (Yhdysvallat/Espanja 2011)
Kovasti Woody Allenia muistuttava nuori käsikirjoittaja (Owen Wilson) on lomamatkalla kihlattunsa (Rachel McAdams) ja tämän vanhempien kanssa Pariisissa, missä hän pääsee keskiyöllä tapaamaan ihailemiaan 1900-luvun alun kulttuurivaikuttajia.
Ohjaaja ei sorru vain ylistämään tiettyä aikakautta, vaan hän painottaa ihmisillä olleen aina taipumusta haikailla mennyttä. Nautittava fantasiakomedia on syvällinen yhdistelmä Allenille rakkaita teemoja ja samalla hänen 2000-luvun paras elokuvansa.
5. Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des dieux, Ranska 2010)
Xavier Beauvois´n elokuvassa Algeriassa sijaitsevan ranskalaisen munkkiluostarin asukkaat (muiden muassa Lambert Wilson ja aina erinomainen Michael Lonsdale) joutuvat sisällissodan puhjetessa keskelle uskonnallista ja ideologista taistelua.
Todellisiin tapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa vältetään mustavalkoinen vastakkainasettelu, ja vedotaan päinvastoin suvaitsevaisuuden sekä kulttuurien välisen yhteisymmärryksen puolesta.
Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa munkkiveljet nauttivat »viimeistä ehtoollista» Tšaikovskin Joutsenlammen sävelten soidessa taustalla.
6. Black Swan (Yhdysvallat 2010)
Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa munkkiveljet Ohjaaja Darren Aronofskyn toistaiseksi kypsimmässä elokuvassa seksuaalisesti estynyt lahjakas ballerina (Natalie Portman) joutuu vapauttamaan tukahdetut tunteensa harjoitellessaan Joutsenlammen vaativaa kaksoisroolia varten. Hallitsevan äidin (Barbara Hershey) helmoissa kasvaneen nuoren naisen järkkyneessä mielessä fantasiat ja painajaiset sekoittuvat todellisuuteen.
Portmanin keskittyneen roolisuorituksen lähimmät vertailukohdat ovat Catherine Deneuve Inhossa (1965) ja Isabelle Huppert Pianonopettajassa (2001). Balttielokuvan saralla Aronofskyn tasolle ovat aikaisemmin yltäneet vain brittiläinen Michael Powell ja hänen unkarilaissyntyisen yhteistyökumppaninsa Emeric Pressburger 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.
7. Kuninkaan puhe (The King´s Speech, Iso-Britannia 2010)
Tom Hooperin ohjaama historiadraama kertoo Englannin valtaistuimelle odottamattomien vaiheiden jälkeen vuonna 1936 nousseesta Yrjö VI:sta (Colin Firth), jonka onnistui päästä eroon kiusallisesta änkytyksestään australialaisen puheterapeutin (Geoffrey Rush) avulla juuri sopivasti ennen toisen maailmansodan syttymistä. Sotavuosina kuninkaalla oli isänmaallisten radiopuheidensa johdosta keskeinen asema saarivaltion taistelutahdon lujittajana.
Pidättyväisyydessään hyvin brittiläinen elokuva hurmasi myös Yhdysvaltojen elokuva-akatemian jäsenet. Neljästä Oscar –palkinnosta yksi myönnettiin Firthille, jolle kuninkaan jäykkä rooli sopii kuin valettu. Tekijät ovat onnistuneet loihtimaan tarinaan poikkeuksellisen vahvan tunnelatauksen. Onnistunein brittiläinen epookkielokuva sitten Rakastunut Shakespearen (1998).
8. Sade kuuluu meille (También la lluvia, Espanja/Meksiko 2010)
Entisen lapsinäyttelijän Icíar Bollaínin ohjaamassa ja Ken Loachin pitkäaikaisen työtoverin Paul Lavertyn käsikirjoittamassa yhteiskunnallisessa elokuvassa espanjalainen kuvausryhmä matkustaa Boliviaan tekemään elokuvaa Kolumbuksen matkasta »uuteen maailmaan».
Ryhmän kesken syntyy erimielisyyttä siitä, oliko Amerikan löytäjänä pidetty italialaismies sankari vai alkuperäiskansojen riistäjä. Kuvausten aikana paikalliset työläiset protestoivat hallituksen suunnitelmia vastaan yksityistää vedentuotanto.
Älykkäästi kirjoitetussa elokuvassa menneet ja nykyiset vääryydet vertautuvat toisiinsa kiinnostavalla tavalla.
9. Iltapäivä Toscanassa (Copie conforme, Ranska/Italia 2010)
Aasialaiset elokuvantekijät eivät ole tavallisesti yltäneet länsimaisissa tuotannoissa – taiwanilaista Ang Leeta lukuun ottamatta – parhaimmalle tasolleen.
Tässä kategoriassa ehdottomasti yksi onnistuneimpia töitä on iranilaisen Abbas Kiarostamin Italiassa pääosin ranskalaisella rahoituksella ohjaama arvoituksellinen draamaelokuva. Siinä ranskalainen nainen (Juliette Binoche) ja englantilainen mies (William Shimell) kohtaavat aurinkoisessa Toscanassa turistinähtävyyksien ja taidekeskusteluiden merkeissä. Katsojien pääteltäväksi jää, tapaavatko he ensimmäistä kertaa, vai onko kyse kenties avioparin roolileikistä.
Kiarostami kumartaa elokuvallaan eurooppalaisten mestariohjaajien suuntaan. Ilmeisimpiä esikuvia ovat Roberto Rossellinin Matka Italiassa (1954) ja Alain Resnais´n 1960-luvun alun elokuvat.
10. Le Havre (Suomi/Ranska/Saksa 2011)
Aki Kaurismäen toisessa ranskankielisessä elokuvassa iäkäs kengänkiillottaja (André Wilms) tekee eettisen valinnan piilotellessaan Afrikasta saapunutta pikkupoikaa (Blondin Miguel) viranomaisilta.
Humaani elokuva on samalla kertaa hieno rakkaustarina ja kannanotto nykypäivän poliittiseen ongelmaan, laittomaan maahanmuuttoon.
Kaurismäen kuudestoista pitkä fiktioelokuva on ohjaukseltaan hänen hallituimpiaan, mutta satumaisen realismin ja yhteiskunnallisen draaman yhdistelmä ei toimi aivan saumattomasti.
Ehkä juuri tästä johtuu, että samaiseen satamakaupunkiin sijoittuva 1930-luvun ranskalaisen »runollisen realismin» huipputeos, Marcel Carnén ohjaama Sumujen laituri (1938) vaikuttaa jotenkin todellisemmalta, vaikka se onkin kuvattu suurimmalta osin studiolavasteissa ja Kaurismäen elokuva aidossa ympäristössä.
11. Biutiful (Meksiko/Espanja 2010)
Alejandro González Iñárritun neljäs pitkä ohjaustyö, ja hänen ensimmäisensä ilman käsikirjoittaja Guillermo Arriagaa.
Rosoisessa draamassa parantumattomasti syöpään sairastunut espanjalaismies (Javier Bardem) on mukana hämäräbisneksessä, joka kuljettaa maahan laittomia työntekijöitä Kaukoidästä. Hän haluaa turvata rikollisilla toimilla ansaitsemillaan rahoilla taloudellisesti valoisamman tulevaisuuden lapsilleen, ja samalla valmistautua henkisellä tasolla vääjäämättömään kohtaloonsa.
Bardem ja hänen psyykkisesti epävakaata ex–vaimoaan näyttelevä Maricel Álvarez tekevät elokuvassa vereslihaiset roolityöt.
12. Poliss (Polisse, Ranska 2011)
Näyttelijä–ohjaaja Maïwennin (Maïwenn Le Besco) Cannesissa juryn palkinnolla huomioitu dokudraama käsittelee poliisin lastensuojeluyksikön toimintaa Pariisissa. Yksikön työtehtävät koskevat lähinnä siveysasioita, päähuomion keskittyessä pedofiliatapauksiin.
Ohjaaja on paneutunut liikaakin päähenkilöidensä mutkikkaisiin ihmissuhteisiin. Osittain tästä syystä – ja toisaalta pedofiliateemasta johtuen – elokuva tasapainottelee jatkuvasti vakavasti otettavan yhteiskunnallisen draaman, saippuaoopperan ja sosiaalipornon välimaastossa – selviten suurimmalta osin puhtain paperein.
Maïwenn osoittaa olevansa ennen kaikkea taitava henkilöohjaaja. Hänen oma roolihahmonsa – sisäministeriön laskuun työskentelevä valokuvaaja – on eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, mutta samalla myös koko elokuvan särmittömin henkilö.
13. Puu (The Tree, Australia/Ranska 2010)
Australialaisessa perhedraamassa nuori äiti (Charlotte Gainsbourg) jää yllättäen leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Lapsikatraan ainoa tyttö on vakuuttunut siitä, että kuollen isän henki elää perheen vanhassa pihapuussa.
Ohjaaja Julie Bertuccelli kuvaa perhetragediaa ansiokkaasti lapsen näkökulmasta. Elokuvassa hyödynnetään »elämän puu» –symboliikkaa luontevammin ja vähemmän teennäisesti kuin Terrence Malickin yliarvostetussa The Tree of Lifessa.
14. Animal Kingdom (Australia 2010)
Arkirealistinen ja osin tositapahtumiin pohjautuva aussidraama lainsuojattomasta perheestä, jonka kuopus (James Frecheville) saa huomata, että sukupolvia jatkunutta rikosten kierrettä ei niin vain katkaista.
Oscar-ehdokkaaksi osastaan nimetty Jacki Weaver vakuuttaa suvun matriarkkana.
15. Sovinto (Svinalängorna, Ruotsi/Tanska/Suomi 2010)
Finnjävlar! Ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken omakohtaiseen romaaniin Sikalat (2006) perustuvassa elokuvassa Suomesta länsinaapuriin muuttaneen nelihenkisen perheen elämän muuttaa helvetiksi isän (Ville Virtanen) alkoholismi. Äitinä roolistaan Guldbaggella palkittu Outi Mäenpää.
Näyttelijä Pernilla Augustin ansiokkaassa ohjausdebyytissä viinanjuonnista ei väännetä väkisin huumoria kuten liian usein kotimaisissa tuotannoissa.
16. Winter´s Bone (USA 2010)
Debra Granikin ohjaama draamaelokuva sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilännen karuihin maisemiin.
Tunnelmaltaan kauhuelokuvaa lähenevässä tarinassa köyhästä suurperheestä huolehtiva alaikäinen tyttö (Jennifer Lawrence) etsii kadoksissa olevaa isäänsä, mutta törmää vaikenemisen kulttuuriin. Vaikuttava, joskaan ei erityisen omaperäinen kuvaus takametsien asukkaiden sielunelämästä.
17. Win Win (USA 2011)
Vakaviakin teemoja sivuava indie–komedia perheellisestä lakimiehestä (Paul Giamatti), joka valmentaa vapaa-ajallaan poikien painijoukkuetta. Kroonisessa rahapulassa oleva mies ottaa huolettavakseen seniiliksi julistetun vanhuksen (Burt Young), jonka tyttärenpoika on sattumalta lahjakas painija.
Thomas McCarthyn ohjaama perhedraama ja kasvukuvaus edustaa nykyamerikkalaista pienen budjetin elokuvaa miellyttävimmillään.
18. Illusionisti (L´illusionniste, Ranska/Iso-Britannia 2010)
Sylvain Chomet´n animaatioelokuva pohjautuu Jacques Tatilta (1907-1982) jälkeen jääneeseen käsikirjoitukseen.
Elokuvassa Tatin oloinen silmänkääntäjä tutustuu esiintymismatkallaan Skotlannissa pikkutyttöön, joka luulee tätä oikeaksi taikuriksi.
Kiireetön kuvakieli tekee kunniaa Tatin tuotannolle. Samalla lopputulos eroaa selvästi Chomet´n edellisestä ohjaustyöstä Bellevillen kolmoset (2003).
Oikeastaan Illusionistin kuuluisi olla tällä listalla huomattavasti korkeammalla. Ikävä kyllä koko projektin arvoa laskee, että se perustuu Chomet´n osalta väärinkäsitykseen. Ohjaaja on nimittäin olettanut mestarikoomikon omistaneen käsikirjoituksen vuonna 2001 kuolleelle tyttärelleen Sophie Tatischeffille, vaikka todellisuudessa tarinan pikkutytön esikuva on nykyään Englannissa asuva Tatin avioton tytär.
19. Piiat (The Help, USA 2011)
1960-luvun rasistiseen Yhdysvaltojen syvään Etelään sijoittuva elokuva rikkaiden perheiden valkoisista naisista ja heidän mustaihoisista palvelijattaristaan. Itsenäinen nuori nainen (Emma Stone) aiheuttaa sensaation tekemällä haastattelukirjan sisäköiden elämästä.
Tate Taylorin ohjaama tunteikas ja ajankuvaukseltaan huoliteltu draama on ollut erityisesti naiskatsojien suosikki.
20. Taistelija (The Fighter, USA 2010)
Tosipohjainen urheiludraama lahjakkaasta ammattinyrkkeilijästä (Mark Wahlberg), joka nousi 2000-luvun vaihteessa huipputasolle useiden vastoinkäymisten jälkeen.
Elokuva tarjoaa lajityypin perinteiden velvoittamana rankkoja treenijaksoja ja realistisia nyrkkeilyotteluita, mutta parasta siinä ovat realistinen miljöökuvaus ja muutamat näyttelijäsuoritukset.
Sivuosa-Oscarin rooleistaan pokkasivat itsensä luurangoksi laihduttanut Christian Bale päähenkilön isoveljenä ja valmentajana sekä Melissa Leo perheen voimakastahtoisena äitinä.
