Matkustelin lapsena ja teininä vanhempieni kanssa silloisessa Neuvostoliitossa. Nämä matkat olivat merkittäviä kulttuurimatkoja: musiikkia, arkkitehtuuria, sirkusta, kuvataidetta… Koin elämäni ensimmäisen balettiesityksen lapsena Leningradissa, nykyisessä Pietarissa, Kirov-teatterissa, nykyisessä Mariinski-teatterissa. Tšaikovskin huippusuosittu Joutsenlampi oli hieno elämys ja jälkikäteen kuuntelin sen musiikin matkalta osteluilta Melodija–levy-yhtiön levyiltä ties kuinka monia kertoja. Kun myöhemmin kävin Bulevardilla Pähkinänsärkijän ja Jevgeni Oneginin esityksissä, silloinen ooppera, Aleksanterin teatteri tuntui kovin vaatimattomalta. Mutta kun Putinin Venäjä on nyt, mikä on, menisinkö Pietariin seuraamaan Mariinski-teatterin esityksiä?
Tuli ihmeteltyä Moskovaakin, sen taidetarjontaa, Punaista toria ja kummasteltua Leninin mausoleumiakin. On surullista todeta jälkikäteen, että oli kyseisen valtion nimi tai yhteis(?)kunnallinen järjestely eri aikakausina millainen vain, henkilökultti on tupannut istumaan siellä todella sitkeästi.
Leningrad ja Moskova olivat ensimmäisiä näkemiäni suurkaupunkeja, joiden väkimäärä ylitti koko Suomen väkiluvun. Katselin kaupunkeja, niiden elämää, kirkkoja, palatseja ja ties mitä. Leningradiin mennessä ei tietenkään voinut välttää Viipuria, josta isäni oli joutunut lapsena evakkoon, ja jonka Pyöreässä tornissa kävimme syömässä. Isoäitini kodin seinällä roikkui kuva Viipurin rautatieasemasta. Myöhemmin isäni otti valokuvia lapsuutensa kotikulmilta, mutta menisinkö itse nyt katsomaan Viipurin linnaa, Monrepos’n puistoa tai Alvar Aallon suunnittelemaa Viipurin kirjastoa?
Onneksi ehdin korona-pandemiasta huolimatta katsomaan Ateneumiin tuodun upean Ilja Repin-näyttelyn. Samalla muistelin, kuinka yksi lapsuuteni majapaikoista oli Terijoella, jolloin näin myös Repinin huvilan. Terijoelta pääsi bussilla Leningradiin, jonka yksi upeimmista nähtävyyksistä oli ilman muuta Talvipalatsi ja Eremitaašin taidemuseo oli todella häkellyttävä. En ole nähnyt sen valtavia taidekokoelmia vuosikausiin.
Matkustelin 2010-luvulla eksäni kanssa aika paljon lähialueilla: kotimaan kulttuurikohteiden lisäksi ennen kaikkea Tallinnassa ja Tukholmassa. Eremitaaši olisi ollut erittäin luonteva matkakohde, lähempänä kuin Tukholma, mutta kun Putinin Venäjä valtasi Krimin 2014, koko ajatus Pietarin matkasta rupesi tuntumaan arveluttavalta. Edes sähköisen viisumin mahdollisuus ei tilannetta parantanut, vaan matkakohteiksemme tulivat Oslo ja Kööpenhamina. Nyt koko ajatus Pietariin matkustamisesta tuntuu täysin mahdottomalta.
Luin koulussa ja yliopistossa hieman venäjän kieltä, mutta en niin paljoa, että voisin lukea venäjänkielistä kaunokirjallisuutta. Kun olen kuullut Marina Tsvetajevan, Jevgeni Jevtušenkon ja Aleksandr Blokin runoja Šostakovitšin lauluissa, olen joutunut hakemaan niihin käännöksiä. Klassisen musiikin kannalta vaatimattomalla kielitaidollanikin on ollut merkitystä, kun olen osannut ostaa niitäkin Melodija-yhtiön levyjä, joissa ei ole länsimaisia tekstejä. Eräskin kirpputorimyyjä kaupitteli minulle kerran parilla eurolla Tšaikovskin Joutsenlampea ja vaikka minulla kyseisen baletin levytys oli, ostin levyt, koska osasin lukea, että tosiasiallisesti levypaketti sisälsi Hatšaturjanin Spartacuksen. Melodija-levyiltähän löytyy neuvostoajan huippumuusikoiden todella hyviä esityksiä etenkin venäläisten ja neuvostoliittolaisten säveltäjien musiikista. Nyt herää kuitenkin kysymys, miten Putinin toimet Ukrainassa vaikuttavat venäläisten muusikoiden kansainväliseen uraan.
Olisiko minulla mitään mieltä yrittää parantaa venäjän kielen taitoani? Pelkään pahoin, että kun Putin lopulta luopuu vallasta, hänen seuraajakseen valitsema johtaja on sellainen, ettei nykyinen kylmä (toivottavasti ei kohta kuuma) sota ole mihinkään hellittänyt ja minullakin on jo sen verran ikää, mikäli olen elossa, etten enää rauhallista Venäjää omana elinaikanani näe – aidosti demokraattisesta nyt puhumattakaan. Kun korona-pandemia rajoitti toimintaani ja liikkumistani, luin Bo Carpelanin Urvindin alkukielellä suomenkielisen käännöksen kanssa. Miksi kohentaisin venäjäntaitojani? Lukisinko seuraavan lomani aikana sen sijaan Vladimir Nabokovin Laughter in the Darkin, josta minulla on myös suomennos? Vai tutustuisinko Joseph Brodskyn englanninkieliseen tuotantoon? Joka tapauksessa koen pahalla tavalla menettäneeni lopullisesti Venäjällä ja etenkin Pietarissa olevat kulttuuriset mahdollisuudet. Vallitsevia mielialojani voisi enemmän tai vähemmän verrata Šostakovitšin 13:nteen tai 14:nteen sinfoniaan.
