Ilkka Vartiainen ei unohda kestävän kehityksen kulttuurisarkaa, vaan syöksyy blogissaan diletantin innolla klassisen musiikin syövereihin ja tähyilee samalla levyröykkiöiden alta maailman menoa. Lukekaa korvillanne!

Dille diggaa klasaribiisejä

Rupesin syyskuun alkupuolella kuuntelemaan vanhaa tuttua klassisen musiikin ohjelmaa, mutta mitä ihmettä YLE Radio 1:stä tulikaan? Ei Klassikkoparatiisia vaan Klasariparatiisi. Siis mikä? No olihan ohjelmassa vanha tuttu Eva Tigerstedt omaan turvalliseen tyyliinsä pitämässä hienoa ohjelmaansa, mutta mitä ihmettä nimen muuttamisella muka saavutettiin? Yrittääks fiksu friidu joteski diivailla? Ainaski heittää nastaa läppää. Et pitäis olla messissä klasariskenessä? OMG!

Diletantti ottaa kantaa ottaako kantaa

Kävin katsomassa Anna Tuorin kiehtovan taidenäyttelyn, mutta viime aikoina Tuori on ollut myös yhtenä osapuolena keskustelussa, jossa ihmetellään, pitäisikö taiteen olla kantaa ottavaa ollakseen hyvää. Tuori ei esimerkiksi haastattelussaan Yleisradion nettisivuilla rajaa ajatuksiaan pelkkään kuvataiteeseen, vaan asia koskee muitakin taiteenlajeja, kuten musiikkia. No johan Eppu Normaalikin kysyi, voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa, mutta miten on, voiko kantaaottavuus parantaa klassista musiikkia?

”Herra Humanoidi, otaksun…”

Sonja Parkkinen kirjoittaa viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.7.2020) yhteyden etsimisestä Maan ulkopuoliseen elämään. Hän toteaa artikkelissaan, että mahdollinen löytö olisi “– – mullistava taiteelle, uskonnoille, politiikalle, musiikille, teknologialle, filosofialle, luonnolle sekä käsitykselle ajasta ja paikasta.” Musiikille? Voimmeko me mitenkään tietää, mitä kohtaaminen avaruusolioiden kanssa merkitsisi musiikille?

Hyvää musiikkia?

Helsingin Sanomien kesäkuun 12.–17. päivän Nyt-liitteessä etsittiin jostain ihmeen syystä hyvää musiikkia. Pitäisihän vastauksen olla ilmeinen: klassinen musiikki. Mikä tahansa Chopinin valssi ylittää laadullisesti mennen tullen minkä tahansa tanssilavoilla soitetun valssin, joten mitä tässä enää ihmettelemään – paitsi että ei niiden Chopinin valssien tahtiin oikein voi lavoilla tanssia. Ilmeisesti tanssilavoilla käyttötarkoitus ratkaisee musiikin laadun, mutta jaksaisiko moista musiikkia kuunnella kotioloissa ilman tanssitarkoitusta? Pysytään nyt tällä kertaa siis sittenkin klassisessa musiikissa.

Chopinin preludi Ges-duurissa

Vuonna 2017 julkaistiin Martti Anhavan suomennokset André Giden teksteistä, joiden ylittämätön sankari on Chopin. Julkaisemattomien ja vaihtoehtoisten merkintöjen joukosta löytyy innoittunut ja herkkä luonnehdinta Ges-duuripreludista, jonka alkua Gide suositteli soittamaan empien. Ges-duuri? Kyseinen sävellaji ei herättänyt minussa mitään mielikuvia, vaikka minulla onkin Chopinin preludeista tusinan verran levytyksiä. Piti ihan tarkistaa, mikä kappale on kyseessä, mutta hämmästyksekseni yksikään preludeista ei ole Ges-duurissa! Ei opuksessa 28, ei opuksen 45 ainoa eikä kumpikaan postuumeista preludeista.

Sanat ja sävelet toisiaan tukevana tai kompuroivana parina

Samuli Tiikkaja kirjoittaa 4.4.2020 Helsingin Sanomissa mielenkiintoisen artikkelin sanojen ja sävelten suhteesta. Vaikka sanoilla ja sävelillä on vaikea selittää toisiaan, molempia sisältävissä teoksissa, kuten lauluissa, oopperoissa tai sinfonisissa runoissa, sanat ja musiikki syventävät toisiaan. Oopperoiden tapauksessa musiikki ei pelkästään syvennä tekstiä, vaan usein jopa pelastaa koko teoksen. Sen verran tolkuttomia monen oopperan libretot ovat. Ihan syystä Tiikkaja tulee Ian Bostridgen kirjan kautta samalla mainostaneeksi Schubertin Winterreisea. Siinä on sarja liedejä, josta on vaikea pistää paremmaksi.

Kamarimusiikista toivoa koronaviruksen huolestuttamille

6.3. kuuntelin vielä Olari Eltsin johtamaa Helsingin kaupunginorkesterin konserttia Musiikkitalossa. Viikkoa myöhemmin Jukka-Pekka Saraste johti Radion sinfoniaorkesteria tyhjälle salille ja yleisö seurasi esitystä joko radiosta tai netistä. Seuraavana keskiviikkona RSO:sta ei ollutkaan Musiikkitalossa kuin muutama muusikko soittamassa Beethovenin kamarimusiikkia radio- ja nettiyleisölle, kun yli kymmenen henkilön kokoontumiset oli kielletty. Enää ei ollut väliä, oliko liput myyty loppuun tai kuka onnistuisi ja miten lainaamaan orkestereiden kausikortteja kirjastosta – etenkin kun kirjastotkin menivät kiinni. Oopperakin meni kiinni ja Sibelius-Akatemian konsertit peruttiin.

Kuka pääsee konsertteihin lainatulla kausikortilla?

Viime aikoina konserttiharrastustani on elähdyttänyt pääkaupunkiseudun orkestereiden ja kirjastolaitoksen sopima mahdollisuus lainata muutamista Helmet-järjestelmään kuuluvista kirjastoista Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin ja Tapiola Sinfoniettan kausikortteja ja kuunnella niillä laina-aikana esitettäviä konsertteja. Yksi hienoimmista kulttuurijutuista pitkiin aikoihin! Ja ei kun kokeilemaan: kun Tapiola Sinfoniettan kausikorttien eräpäivä tuli joitain päiviä sitten Tapiolan kirjastossa täyteen, seurasin, milloin kausikortit palautuivat kirjastoon. Kun kortit olivat taas lainattavissa, lähdin viivyttelemättä Tapiolaan, mutta kun pääsin perille, kausikortit olivatkin jo taas lainassa. En saanutkaan mitään. Miten tässä näin pääsi käymään?

Justhin piisas kun kesken loppuu

Miksi Verdi sävelsi viimeistä oopperaansa salaa? Hän pelkäsi, että se jäisi kesken, että kuolema tekisi työnsä nopeammin. Vaikka Falstaff valmistuikin, Viikatemies on kieltämättä aika hankala neuvottelukumppani ja monen tunnetun säveltäjän viimeinen teos onkin jäänyt joko keskeneräiseksi tai jonkun muun viimeistelemäksi. Olisi toki ollut hienoa kuulla Mozartin Requiem hänen itsensä valmiiksi säveltämänä, vaikka Glenn Gould olikin sitä mieltä, että Mozart kuoli liian myöhään eikä liian aikaisin.

More Articles ...

ILMOITUS